lisätty Kassa

On vain yksi Tony Iommi

March 31, 2020

ENNESTÄÄN TUTTUJEN biisien opettelu kitaralla on palkitsevaa puuhaa. Olet saattanut kuulla jonkin kappaleen satoja kertoja tarkemmin ajattelematta, miten sen riffi soitetaan tai mistä sävellajista se oikeasti menee. Omassa päässä riffi on saanut tietyn muodon, jonka uudelleen arvioiminen ja aivoihin paikoilleen loksauttaminen voi olla hyvinkin inspiroivaa.

Tänään kotonani Kruununhaassa, työn alla on todellinen helmi: Black Sabbathin Sabotage -levyn ”Symptom Of The Universe”. Olen osannut hyräillä kappaleen melodiat ja riffit ulkoa kuin omat taskuni jo vuosikymmenten ajan.



Tony Iommi aloittaa tämän yhden historian parhaimmista heviriffeistä. Alan tapailla kitaran kaulaa. Kitaran vire näyttäisi olevan sama kuin edellisilläkin levyillä, eli kolme nauhaa alavireinen Cis. Riffi, soinnut, väliosa, nopea kohta ja loppu. Biisi on osapuilleen hallussa.


Katselen Black Sabbathin livetallenteilta, että näkisin miten Iommi soittaa kappaleen kitaran kaulalla. Pistän ensimmäisenä eetteriin vanhan suosikkini, vuoden 1978 kesäkuussa taltioidun Never Say Die -kiertueen konsertin.

Tunnen, että jokin on pielessä. Kokeilu kitaran kaulalta varmistaa asian. Biisi menee korkeammalta, eri sävellajista. Eikä ihan vähän, vaan kokonaista kolme nauhaa, eli puolitoista sävelaskelta! Varmistan vielä Iommin käsien asennosta sen minkä jo tiedän tapahtuneeksi. Hänen ja basisti Geezer Butlerin soittimet ovat normaalivireessä. Mitä ihmettä? Biisi menee nyt E:n sijaan G:stä.


Ei ole lainkaan tavatonta, että bändi laskee virettään levyversiosta kiertueelle siirryttäessä. Tämä tapahtuu yleensä laulajan pyynnöstä. Myöhemmillä Black Sabbathin tallenteilla näin on tehtykin. Kahden ensimmäisen levyn kappaleita soitetaan välillä normaalivireen sijaan puoli- tai puolitoista sävelaskelta alempaa. Jotkut biisit kärsivät tästä, mutta ymmärtäähän sen, että lauluääni on ihmisen instrumentti, eikä se voi pysyä muuttumattomana läpi elämän kolhujen. Sen sijaan sävellajin nostaminen on ennenkuulumatonta.



Vaikka laulaja Ozzy Osbourne on tällä tallenteella vielä nuori ja hänellä on jo syntyjään korkea ääni, kaikkeen sekään ei yllä. Traagisinta tässä sävellajin nostossa on se, ettei Ozzy suoriudu tehtävästään kovinkaan mairittelevasti. Suoraan sanoen hänen laulunsa on järkyttävää kuultavaa. Miten Ozzy on voinut suostua tällaiseen muutokseen? Hän oli jo jättänyt bändin, mutta tehnyt paluun vielä viimeistä kiertuetta varten. Oliko bändin johtaja Iommilla henkinen niskalenkki laulajastaan? Perusteliko hän kitaran vireen muutoksen keikkasetin jatkuvuudella ja kitaroiden vaihdon minimoimisella, koska seuraava kappale tällä taltioinnilla ja koko kiertueella oli normivireinen War Pigs? Ei käy järkeen, ei sitten millään.


Erityisen kohtalokasta tämä on ollut omalle käsitykselleni Ozzyn laulajantaidoista. Näin tämän samaisen taltioinnin ensi kertaa kaksitoistavuotiaana. Se oli myös ensimmäinen kosketukseni myöhemmin niin ihannoimaani bändiin, mutta Sabbath näyttäytyi tuolloin hieman takkuavana aktina nuorelle musadiggarille.



Ozzy oli vielä ilman Sharon Ardenin suojelua ja Iommin pomputeltavana, lavan sivussa, laulamassa muutenkin korkeanuottista keikan avauskappaletta puolitoista sävelaskelta korkeammalta. Nuori musiikinkuuntelija päätyi toteamaan, että Ozzy oli rappionsa pohjalla, äänensä menettäneenä, vaikka totuus olikin jotain ihan muuta. Tämä illuusio säilyi mielessäni pitkään, kunnes Ozzy sai minulta synninpäästön havaittuani asian oikean laidan, kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Jokin tuossa taltioinnissa ja Black Sabbathissa teki kaikesta huolimatta vaikutuksen. ”Paranoid” oli tietysti kovaa kamaa, mutta niin olivat ”Children Of The Grave” ja musiikkikanavilla nähty ”Sabbath Bloody Sabbathkin”.


Levyt löysivät vähitellen lautaselle, nuottikirja sai uuden omistajan Fazer Musiikilta ja kitara soi. Biisit tuntuivat sopivan helpoilta viisitoistavuotiaalle kitaristinalulle, jopa soolot. Tämä tuoreessa muistissa tuntuukin ilkikuriselta soittaa samoja kappaleita kieli keskellä suuta yli nelikymppisenä, antaen joka nuotille kaikkensa. Jälkiviisaana on helppo todeta, että Iommin soitto sisältää paljon sellaista mitä nuori korva ei erottanut. 


BLACK SABBATH teki lopullisen invaasion elämääni vasta 90-luvun puolivälissä. Bändi oli julkaissut kaksiosaisen dokumentin, jolta löytyi muutama biisi vuonna 1970 Pariisissa soitetulta Paranoid- levyn kiertueen keikalta. Tuo Belgian televisiolle taltioitu konsertti näytti nuoren bändin uransa alussa. Suureksi riemukseni sain tuttavaltani kopion koko konsertista.


Tämä oli aikoinaan todellinen jymylöytö. Tuota videota katseltiin pitkään ja hartaasti. Bändi on taltioinnilla mitä erinomaisimmassa iskussa. Myöhemmin otteitaan suoristanut rumpali Bill Ward soitti vielä tuolloin hyvinkin jazzahtavasti. Basisti Geezer Butlerin Precision -basson länkytys kuulosti paremmalta kuin koskaan sen jälkeen. Iommi soitti todella kuivalla soundilla, eikä soundi ollut niinkään rankka, vaan loppujen lopuksi bändi kuulosti hyvin samankaltaiselta kuin Led Zeppelin.



Zeppelinin taltiointi samalta vuodelta muistuttaa kuinka lähellä bändit olivat toisiaan uransa alkuvaiheessa. Molempien soitossa oli vielä dynamiikkaa ja sielua. He soittivat myös kohtuullisen pienillä keikkapaikoilla; myöhemmin areenoille siirryttäessä kompit suoristuivat ja dynamiikka korvattiin suoraviivaisemmalla soitolla.


Jimmy Page briljeeraa teknisyydellään, mutta Iommin soitto on vienon raa ́ahkoa, eikä millään muotoa taidokasta. Hänen aseenaan ovat innovatiivisemmat, simppelit riffit ja pentatonisen skaalan käyttäminen kaulan kaikista mahdollisista asemista. Bändin kuusi legendaarista ensimmäistä levyä päätyivät tehosoittoon poikamiesboksissani Kalliossa koko 90-luvun loppuvuosiksi. Stoner-aalto oli kovimmillaan, ja moni bändi nimesi Sabbathin pääasialliseksi vaikuttajakseen kuten Cathedral, Sleep, Corrosion Of Conformity, Orange Goblin ja monet muut, jotka jalostivat riffinsä Sabbathin perinnöstä.

Ja kun Sabbath ilmoitti reunionistaan, stoner-yhteisö riemuitsi. Nuo keikat olivat täyttä mannaa. Kirjoitin arvostelunkin SFP Metal Magazine -lehteen bändin Provinssirock-vierailusta.


Kun Black Sabbath lopulta esiintyi alkuperäisessä kokoonpanossaan jäähallissa, osa keikasta meni kyyneliä pois pyyhkiessä poskipäiltä. Liikutukseni syy oli musiikin erinomaisuuden ohella Ozzyn arveluttava kunto. Olin varma, että Ozzyn ura on ohi, niin väsyneeltä hän vaikutti. Iommi sen sijaan lunasti odotukset täysin. Hänen soittonsa oli livenä hyytävää kuultavaa. Iommin soittotatsi oli jalostunut aivan uudelle tasolle, mikä sai vahvistusta kiertueelta julkaistujen taltiointien myötä.


Eräänlainen kliimaksi saavutettiin liki vuosikymmen myöhemmin Oulun Q-Stock-festivaaleilla, joilla esiintynyt Heaven And Hell (Sabbath varustettuna Ronnie James Diolla) häikäisi yleisön erinomaisuudellaan.

Olin tuolloin kitarateknikkona samalla lavalla ja pääsin näkemään Iommin laitteiston lähietäisyydeltä ensimmäistä kertaa. Keikka oli parhaita koskaan näkemiäni ja vahvisti entisestään käsitystäni siitä, että Iommi oli Jumalan asemassa, ainakin mitä tulee kitaransoittoon.


TÄSSÄ VÄLISSÄKÄÄN Sabbath ei ollut ollut täysin poissa kuvioista, ja näiden vuosien väliin sattuikin muutama hauska yhteensattuma. Mielenkiintoista kyllä, Tony Iommilla on läheinen suhde Suomeen. Hänen tyttärensä oli vuosia naimisissa HIMin kitaristi Mikko "Linde" Lindströmin kanssa, joka sattuu vielä soittamaan samanlaista kitaraa ja hyvinkin samankaltaisia riffejä kuin Iommi. Heidän keskustelunsa ovat varmasti olleet hedelmällisiä, ja onpa Iommi käynyt katsomassa vävypoikansa keikkojakin kotikaupungissaan Birminghamissa. Yhteen näistä liittyy hauska tarina.

Iommi on käyttänyt vuosia Laney-vahvistimia, jotka ovat kotoisin samasta kaupungista kuin hän. Jostain syystä Iommi soitti kuitenkin vuoden 2009 Englin vahvistimilla. Yhteistyöhön oli tullut ryppy, joka vaivasi Laneyta. Puhuin asiasta Laneyn edustajan kanssa ennen Birminghamin keikkaa, ja mietimme yhdessä Iommin motiiveja vahvistimien vaihtoon.



Jos olen joskus tehnyt kaikkeni kitarasoundin eteen, niin se oli tuona iltana. En epäile hetkeäkään, etteivätkö suurimmat paineet olisi kuitenkin olleet Lindellä, jonka soittoa appiukko seurasi aitiostaan käsin. Hän ihaili Linden soundia ja kysyi keikan jälkeen, miten se oli saatu aikaan. Laneylla, kuului vastaus.

Käytimme kahden vahvistimen yhdistelmää, jotka oli vaiheistettu tarkasti. Iommi oli toki soundi-ihanteemme. Nyt sama mies kehui Linden soundia ja palasi pian tuon illan jälkeen Laneyn talliin. Laneylla oltiin innoissaan, ja he suunnittelivat Iommille kotiinpaluun kunniaksi uuden mallinkin. Oliko Lindella osuutensa asiaan? Vaikea sanoa.


Lindelle on ollut varmasti aikamoinen trippi jutella idolinsa kanssa, kuunnella Sabbathin demoja studiossa ja äänittää yhdessä tämä hyväntekeväisyysprojektia varten tehty kappale.


KAIKEN TÄMÄN HEHKUTUKSEN jälkeen on aiheellista kysyä, mikä tekee Tony Iommin soitosta niin erikoista ja mikä voisi olla hänen soundinsa salaisuus?

  • Tony Iommi soittaa SG-tyylistä kitaraa, keskivahvoilla humbuckereilla tai P-90 tyylisillä mikeillä.
  • Tony Iommi soittaa liki poikkeuksetta riffinsä alimmalla kielellä, vaikka joutuisi soittamaan sitä yli kahdennentoista nauhan. Toisen sanoen, hän soittaa kaulan yläpäästä, missä soundi on tummin. Kokeilepa soittaa Paranoid aloittaen ensin D-kielellä toisesta asemasta, sitten A-kielellä seitsemänneltä ja lopuksi ala-E:n kahdennestatoista asemasta. Kyseessä ovat samat nuotit, mutta niiden soinnissa on huima ero. Tämän merkitystä Iommin soundissa ei voi aliarvioida.
  • Tony Iommi oli ensimmäinen kitaristi, joka viritti kitaransa alavireeseen. Bändin kaksi ensimmäistä levyä ovat normivireessä, seuraavat neljä Cis-vireessä. Wikipediassa oleva tieto, että Iommi olisi ensin virittänyt kitaransa puoli sävelaskelta alas, sitten puolitoista, ei pidä paikkaansa.
  • Tony Iommi käyttää ohuita kieliä. Ohuilla kielillä soittaminen Cis-vireessä vaatii ryhtiä ja kylmäverisyyttä. Iommi soittaakin lavalla rauhallisesti, voisi jopa sanoa, että kylmäverisen viileästi. Hän ei paljoa hötkyile, sillä .009–.042 setti Cis-vireessä on varsin löysä. Ohuissa kielissä on kuitenkin selkeitä etuja: Ne syttyvät oikean käden demppaamiseen täysin erilailla kuin paksut kielet. Niillä saadaan aikaan myös bändille tunnusomainen drone-soundi, jossa kielet käyvät hieman ylävireessä niitä pikattaessa.
  • Tony Iommin sormivibrato on mitä persoonallisin. Omien sanojensa mukaan hän halusi kvinttisointujensa kuulostavan isommilta ja lisäsi siksi mukaan vibratoa. Miksi hän ei sitten soittanut isompia sointuja, kysyy joku? Tässäpä tulee se kryptisin muuttuja, joka vaikutti hänen soittoonsa: Tony Iommi menetti nuorena kaksi sormeaan (keski- ja nimetön) tehdasonnettomuudessa, jossa niiden päät leikkautuivat pois. Vain Django Reinhardtin esimerkki rohkaisi häntä jatkamaan soittamista. Djangolla oli käytössään vain etu- ja keskisormi, muut hän oli menettänyt palo-onnettomuudessa.

MITÄ VAIKUTUSTA tällä sitten oli Iommin soittoon? Hän ei pystynyt soittamaan isoja sointuja, joten hän soitti kvinteillä. Hänelle oli helpompaa pitää yhtä sointua ”kasassa” ja liikkua sillä pitkin kaulaa. Hän viritti kitaransa alas ja valitsi ohuet kielet helpottaakseen soittoaan, ja tuli luoneeksi kuin vahingossa täysin uudenlaisen kitarasoundin. Soundin, joka tulisi synnyttämään Heavy Metallina tunnetun musiikkilajin. Genren, jonka sanoitukset käsittelevät usein okkultistisia ja uskonnollisia teemoja.


Viimeisenä ja ehkä tärkeämpänä tekijänä on Iommin pirullinen hymy. Vaikka hän on keksinyt hevikitaransoiton käytännössä yksin, hän ei murjota lavalla. Irvistelyn sijaan näemme aina saman virneen, joka yhdistyessään bändin synkkiin riffeihin luo kovan kontrastin. Tässä hymyssä on sitä paljon puhuttua vaaran makua, jota ei löydy sirkkelisoundilla sahaavien maalinaamojen yrmistelystä.

MITEN SITTEN SE SOUNDI? Voisi luulla, että Iommin soundi rakentuu pelkän runsaan gainin varaan, mutta ei niinkään. Tärkeänä osana soundia on Dallas Rangemaster Treble Booster, joka tuo Iommin pikkaukseen atakkia ja sille ominaista kihinää. Soundissa on rouheasti middleä, ja plektran atakki kuuluu. Esimerkiksi Master Of Reality -levyn kitarasoundi on sangen onnistunut. Hyvänä esimerkkinä Iommin boostatusta soundista käy "Sweet Leafin" riffi, joka on tässä isolated -muodossa.


Jos sinulla on jo brittityylinen putkivahvistin jonka keskialuetoisto on riittävän muriseva, et välttämättä tarvitse tätä boosteria, mutta jos olet vanhan brittivahvistimen onnellinen omistaja, autenttisin kumppani sille on tuore Fulltone Ranger Treble Booster, joka käyttää täysin samoja komponentteja kuin Iommin suosima Rangemaster. ¨

 

MATKALLA SABBATH-RIFFIEN saloihin hauskinta on ollut huomata, että Iommin riffit ovat täynnä pieniä yllätyksiä. Tämä korostuu, jos olet kuunnellut Sabbathia pitkään ja osaat hyräillä riffit ulkoa. Tässä kolme riffiä, joista löytyy kaikista pieni, mutta niiden luonteelle hyvinkin olennainen jippo:

Snowblind

Säeriffissä (0:16) käytetään vapaita kieliä. A-kielen seitsemännestä asemasta soitettu riffi käy välillä vapaalla A-kielellä ja päätyy liu’utuksen jälkeen vapaaseen G-kieleen.


Sabbath Bloody Sabbath

Riffi alkaa vapailta kieliltä, ei viidennen aseman D-kvinttiotteesta. Vapaat A ja D pusketaan hammer onillla seitsemännen aseman E5:teen. Riffi ei siis ala viidennen aseman D5:stä, vaikka näin voisi luulla.


Paranoid

Biisi sen kuin paranee vanhetessaan. Tärkeässä roolissa on kahdeksasosia tykyttävä bassorumpu. Se tekee kappaleeseen sille ominaisen ”uuden aallon”, jopa punkahtavan fiiliksen. Jälkiviisaana voisi sanoa, että kappale on ollut todella paljon edellä aikaansa. Samoja soundeja kuultaisiin vasta vuosia myöhemmin. Voisipa jopa hehkuttaa, että "Paranoid" on punkin esiaste, vaikka punk nimenomaan sai Sabbathin lopulta näyttämään fossiilien puuhastelulta. Iommi päättää riffin jokaisella kerralla kolmeen ylimpään vapaaseen kieleen, jotka lyödään samanaikaisesti virveliniskun kanssa.


31.3.2020 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitarateknikko, joka on keikkaillut vuosien saatossa mm. HIMin, Amorphiksen, Michael Monroen, Ismo Alangon, Von Hertzen Brothersin ja The Rasmuksen kanssa. Nykyään hän suunnittelee pedaalilautoja ja pyörittää omaa putiikkiansa Helsingissä.

Tämä blogi on julkaistu alun perin 25.3.2015 Backstage-blogissa. Sivusto ei ole enää aktiivinen, mutta sen sisältöä päivitetään vähitellen osaksi Custom Boardsin "Blogi" -kategoriaa.



Toimitukset Suomeen

Lähetys saman päivän aikana