lisätty Kassa

Ursus Factory ja kitararockin kuudes sukupolvi

June 14, 2021

OLEN VIIME VUOSINA huomannut ukkoutuvani yhä enemmissä määrin. Vietän vajaan vuoden päästä viisikymppisiäni, ja vaikka oma taustani on 90-luvun Kallion underground-rock-skenessä, minun on yhä vaikeampi muistaa, miltä maailma tuolloin näytti kolmekymppisen silmin.



Kuuntelin hiljattain Tommi Liimatan mainiota podcastia Serkkuteoria, jossa hän lanseeraa termin ”rockin kuudes sukupolvi”. Liimatan mukaan mm. Remu Aaltonen, Dave Lindholm ja Juice Leskinen olivat ensimmäisessä, Eppu Normaali, Pelle Miljoona ja Hassisen Kone toisessa, Hearthill, CMX ja YUP kolmannessa, HIM ja The Rasmus neljännessä, PMMP aikalaisineen viidennessä ja Jukka Nousiainen ja muut nuoret toivot kuudennessa sukupolvessa.



Olen itse tehnyt kitarateknikon uraa pääosin rockin neljännen sukupolven kanssa, mutta olen myös tutustunut moniin vanhempien sukupolvien muusikoihin. Sen sijaan nuoremmat sukupolvet ovat olleet minulle vaikeammin lähestyttäviä, sillä en oikein pääse heidän päänsä sisälle ja koe ymmärtäväni, miten he kokevat musiikin tekemisen ja kitaralaitteiston roolin tässä yhtälössä.

Otin taannoin työkseni perehtyä kenties kaikista eniten huomiota keränneeseen nuoreen underground-muusikkoon Jukka Nousiaiseen. Yritin päästä edes jokseenkin jyvälle siitä, miten hän ja muut ”kuudennen sukupolven” muusikot suhtautuvat musiikin tekemiseen. Liimatan luonnehdinta podcastissa sopi täydellisesti omiin havaintoihini: Levyillä kuullut soundit ovat kaikkea muuta kuin loppuunsa hiottuja. Käytetty laitteisto on hajanaista ja vanhahkoa. Kitaran kielet repsottavat, ja pedaalit ovat lattialla sikin sokin. Homma on epävireistä ja tuhnua. Koko touhua tehdään oheismyyntiä myöten omakustannepohjalta ja valtavirran ulkopuolella.


Tätä Jukka Nousiaisen tallennetta katsellessani tajusin, kuinka kova kontrasti Nousiaisen tavoittelemassa estetiikassa on omiin, loppuun asti mietittyihin ja viimeisteltyihin Custom Boards -pedaalilautoihini verrattuna.

Muistan nuoruudestani, kuinka olimme ivailleet Juha Björnisen kaltaisten huippustudiokitaristien arvomaailmalle tai kenelle tahansa, joka soitti liian taidokkaasti tai jonka soundi oli mielestämme liian steriili ja loppuunsa hiottu. Tajuan nyt liki viisikymppisenä olevani toisella puolella pöytää. Omat luottoasiakkaani, kuten Mikko Kosonen ja Tuomas Wäinölä, ovat nykypäivän Björnisiä. Ja vaikka kuinka yritän, en pääse millään siihen nuoruuden mielentilaan, jossa osaisin nähdä oman ikäryhmäni ykköskitaristit Kallion narukassihipin silmin. Tämä herättää minussa pienen huolen. Olenko minä tai Custom Boardsini enää relevantti nuorison silmissä?

SAIN TILAISUUTENI perehtyä ”kuudennen rock-sukupolven” artistien live-energiaan Maria Mattilan luotsaaman Mara Ballsin keikalla.


Olin vakuuttunut, joten hakeuduin uudestaan Mara Ballsin keikalle. Minua harmitti, että Mattilan kitaralaitteisto pätki ja soundi oli epävakaa, joten tarjouduin auttamaan häntä pro bono -pohjalta. Ilokseni hän hyväksyi avunantoni ja teimme Custom Boardsilla hänelle simppelin säädyllisen pedaalilaudan, jonka avulla hänen keikkansa sujuivat jatkossa mallikkaammin.


Tätä sukupolvien välistä henkistä aukkoa kaventamaan minua on hiljattain auttanut samassa kiinteistössä Matkahuoltoa ja Aron Soitin -musiikkiliikettä operoivan Jari-Mikko Pajusen tuottama TVTV Rocktähdet 2020 You Tube -kanava


Sarjaa on kuvattu samassa Sahaajankatu 14:n kiinteistössä, jossa omakin toimitilani sijaitsee. Ohjelman juontaa nykyrockia minua huomattavasti paremmin ymmärtävä toimittaja Teppo Vapaus. Tajuan ensikatselulta, että tämä neliosainen sarja on kuin tehty minua varten. Se antaa kaltaiselleni ukkelille lähestymiskulman minulle niin vieraan nuoren sukupolven sielunmaisemaan.

Ensimmäisissä jaksoissa mukana ovat mm. Maustetytöt, Sorsajengi, Luukas Oja ja Ursus Factory, joiden laitteistoa tarkkailen kotisohvaltani suurella mielenkiinnolla ja paikoin otsa hiessä. Minua riipaisee syvältä, kun Teppo Vapaus kysyy Maustetyttöjen kitaristilta Anna Karjalaiselta, onko hän ajatellut hommata itselleen pedaalilaudan. Kitaristi vastaa kuin alleviivatakseen omaa välinpitämättömyyttään laitteistoaan kohtaan, ettei häntä oikein kiinnosta tehdä pedaaleilleen mitään. ”En oo vielä jaksanut lämmetä ajatukselle, hyvihän noi mennee noinkin.” (Tsekkaa haastattelu alta.)


Tosiasiassa olen kuullut keikkalavoilta, että Maustetyttöjen festivaalivaihdot ovat olleet luvattoman hitaita ja että moni samalla lavalla työskennellyt on tuskaillut heidän leväperäisyyttään juuri silloin, kun aika on kaikista eniten kortilla. Mietin, miten ihmeessä saisin teroitettua heille toimivan kitarajärjestelmän tärkeyttä ilman että teknisesti orientoitunut, kaksimetrinen ja harmaahiuksinen olemukseni pelästyttäisi heitä.

Sitten on Ursus Factory. He ovat kahden miehen bändi, missä on aina jotain hienoa. Olen nähnyt englantilaisen Royal Bloodin ja yhdysvaltalaisen Cairo Knife Fightin keikkoja joista etenkin jälkimmäinen teki minuun syvän vaikutuksen siitä mihin kaikkeen duo voikaan kyetä.


Omasta mielestäni Ursus Factory ei tunnu häviävän näille kahden miehen bändeille piiruakaan. Bändi esittäytyy TVTV:n dokumentissa mitä energisimpänä lava-aktina ja tekee minuun syvän vaikutuksen. Kitaristilla näyttää olevan pedaalilauta, jonka ympärillä hän kohkaa ja steppailee niin, että koen tämän jopa osana heidän show'taan, jossa pääfokus on hyvässä meiningissä ja jossa ei ole sijaa turhalle hifistelylle. Tietynlainen kaaos tuntuu kuuluvan olennaisesti heidän ilmaisuunsa, ja mikä parasta ― kaikki on luomua. He eivät näytä käyttävän keikoillaan klikkiä tai taustanauhoja, joten kaikki lavalla kuultu on vain kahden muusikon aikaansaamaa. Tämä jos jokin lämmittää vanhaa sydäntä. (Tsekkaa heidän performanssinsa alta.)


Sitten tapahtui jotain, eikä minulla ole hajuakaan, miten asiat olivat siihen pisteeseen edenneet. Oliko joku maininnut jotain, vai olivatko mustat ikkunateippimme keltaisine teksteineen Sahaajankadulla kiinnittäneet Ursus Factoryn kitaristin huomion? Niin vain pian TVTV:n ensimmäisen jakson jälkeen kitaristi Jussi Pelkonen vieraili toimitiloissamme ja kertoi tarvitsevansa apua kitarajärjestelmänsä kanssa.

En oikein tiennyt, miten suhtautua häneen ja minkälaista apua hän tarvitsi, mutta pyysin Pelkosta täyttämään suunnittelulomakkeen, jonka vastaanotettuani varasin hänelle ajan käyntiä varten. Olen aina kokenut tärkeäksi ottaa etukäteen selvää meille tulossa olevasta artistista, ja koska olin juuri nähnyt Ursus Factoryn TVTV:n ohjelmassa ja pitänyt näkemästäni, varasin tutustumiseen hieman tavallista enemmän aikaa. Pohdin kovasti, miten pystyisin auttamaan yhtyettä ja mitä hyötyä laitteiston preppauksesta olisi bändin musiikin kannalta. Saisimmeko jopa muokattua heistä entistäkin tehokkaamman ja ammattimaisemman keikkakoneen?



URSUS FACTORY sai alkunsa vuonna 2013 kitaristi Pelkosen ja rumpali Aleksi Ripatin yhteisellä katusoittoreissulla, kun he kiersivät Itä- ja Keski-Eurooppaa muutaman viikon ajan. He olivat hioneet aktiaan juuri siellä missä se on kaikkein vaikeinta, sillä ohikävelevien ihmisten huomion vangitseminen on haastava laji. Kun soittajat sitten palasivat reissun karaisemina Suomeen, he päättivät perustaa energisen rock-bändin, jossa olisi mukana myös basisti. He olivat kokeilleet pariakin eri soittajaa, mutta koska kaksikko oli löytänyt reissullaan ainutlaatuisen musiikillisen yhteyden, kolmannen jäsenen mukaan ottaminen ei käynytkään kovin helposti.

Pelkonen ja Ripatti eivät antaneet tämän kahlita musiikillisia visioitaan. Kitaristi Pelkonen omisti oktaavipedaalin, jonka avulla hän pääsi kitarallaan käsiksi myös soittimen normaalisti ulottumattomissa oleviin alataajuuksiin. Ja koska yksi hänen musiikillisista esikuvistaan oli repivistä fuzz-soundeistaan tunnetun Jack Whiten luotsaama White Stripes – joka esiintyi niin ikään duona – ei kaksistaan soittaminen tuntunutkaan enää lainkaan hassummalta ajatukselta.


Ursus Factoryn kaltaisen garagesta ja punkista elinvoimaansa ammentavien muusikoiden olisi helppo kuvitella olevan täysin itseoppineita, mutta näiden kaverien osaaminen on täysin eri pohjalla. Kitaristi Pelkonen opiskeli musiikkiaensin Arabian Pop & Jazz Konservatoriossa muusikoksi ja sittemmin Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa musiikinopettajaksi. Aleksi puolestaan on soittanut ala-asteelta lähtien, myös progea, ja opiskelee paraikaa valtiotieteellisessä tiedekunnassa lopputyönsä aiheena maskuliinisfeminiinisyys rock-musiikissa ja innoittajanaan Hanoi Rocks. Niin, Ursus Factory ei häpeile pukeutua poikkeuksellisesti naisten kolttuihin tai tiukkoihin pöksyihin, elleivät he sitten esiinny ilman paitaa. Show-elkeet ovat epäilemättä peruja katusoittokaudelta. Nämä kaverit ovat oppineet herättämään huomiota kuulijoissa.

Ursus Factory näkyy kasvattaneen suosiotaan tasaisesti ja huomaan, että myös YLE on huomioinut heidät. Bändi on ollut mukana tammikuussa 2021 esitetyssä Luovia suhteita -sarjan jaksossa sekä elokuussa 2019 taltioidussa Kingston Wallin rumpali Sami Kuoppamäen isännöimässä Timanttinen keikka -ohjelmassa, jossa Pelkosen laitteistokin oli selvästi esillä.


Tutustuin myös heidän levytyksiinsä. Niillä kuullaan rouheita riffejä ja oivaltavia soundeja kaksiäänisiä kitarasooloja unohtamatta. Kappaleiden sovitukset ovat kekseliäitä, ja laulu tuntuu ammentavan rytmiikkaansa räpistä, mutta mukana on myös erittäin tarttuvia laulumelodioita. Vaikka heillä on monta lähempää tarkastelua kestävää kappaletta, tämä biisi jää soimaan päähäni päiväkausiksi.


Jatkoin tutkimusmatkaani, ja viimeistään YouTubesta löytyvien vuosien 2018 ja 2019 Tavastian keikkataltiointien perusteella kävi selväksi, että Ursus Factoryn keikoissa on jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Yleisön ja bändin hurmoksellinen energia on selvästi aistittavissa. Bändi näyttää viihtyvän lavalla eikä ota itseään turhan vakavasti. Interaktiivisuus ja maaginen, sanoinkuvaamaton yhteys kaikkien paikallaolijoiden kesken on livekeikkojen suola, ja tämä näyttää toteutuvan mitä puhtaimmin Ursus Factoryn keikoilla.


Lavalla on nähtävissä kaksi koulutettua nuorta miestä, jotka ovat kuitenkin onnistuneet säilyttämään huumorin pilkkeen soitossaan ja musiikissaan eikä akateemisuudesta ole tietoakaan. Tämä tietty rosoisuus ja ennalta-arvaamattomuus on kiehtovaa, enkä halua mitenkään pilata sitä turhalla soundihifistelyllä.

Löysinpä YouTubesta vielä Rockwayn tekemän Rig Rundownin, jota katsoin kiinnostuneena mutta hieman pelonsekaisin tuntein juuri viimeisenä iltana ennen yhteistä suunnitteluamme.


JUSSI PELKONEN saapui paikalle yhdessä keikkamyyjänsä ja häntä keikoilla kitaroiden kanssa auttavan Anssi Tähtisen kanssa. Olimme myös paikalla täydellä miehityksellämme. Mukana oli lautojamme johdottava Eetu Lehtinen sekä uusin rekrymme, synavelho Janne Puurtinen, jonka näkemyksistä on ollut paljon apua kuluneen vuoden pedaalilautasuunnitteluissa. 



Pelkonen teknikoineen ei selvästikään ollut lähtenyt leikkiin vasemmalla kädellä, sillä kaksikko oli rontannut mukaansa koko Ursus Factoryn keikka-arsenaalin, joka käsittää kolme vahvistinta ja kaksi pedaalilautaa.


Minua harmitti hieman, että elämme korona-pandemian keskellä, eli meillä kaikilla oli yllämme asianmukaiset kasvomaskit, joiden takia yhteyden luominen artistiin on asteen vaikeampaa. Olimme kuitenkin varanneet tähän sessioon sen verran aikaa, että pääsimme rauhassa alkuun ja saimme kaikkien olon kotoisaksi.

Kasasimme ja kytkimme kamat soittovalmiuteen. Pelkonen testaili ja demonstroi eri soundeja. Kuuntelin tätä performanssia suurella mielenkiinnolla ja huomasin, että keikkavideoilta aistimani energia oli käsinkosketeltavissa myös toimitiloissamme. Kitarasoundi oli rujo ja arvaamaton eikä noudatellut uria tai perinteiden lainalaisuuksia. Tässä kaverissa on särmää, se on selvä.


KITARASOUNDI oli kahden täysin toisistaan erillisten linjojen summa. Jussi soitti Fender Stratocasterilla, josta lähti ulos kaksi erillistä johtoa. Straton perusmikit ohjattiin ensimmäiseen pedaalilautaan, josta se reititettiin Marshall JCM800 2203 -nuppiin ja 4x10” -kaappiin sekä Vox AC30 -kombovahvistimeen.

Toinen signaali tuli Jussin kitaraansa asentamasta Submarine -mikistä, joka toimitti samalla basson virkaa. Tämä mikki poimi kitaran kaksi alinta kieltä, ja se kytkettiin täysin erillisten bassoefektien kautta Orangen Tiny Terror -bassovahvistimeen ja lopulta 4x10" TC Electronicsin kaappiin.


Jussilla oli kahdessa laudassa yhteensä kahdeksantoista efektipedaalia, joita hän käytti vieläpä tiuhaan. Tällaisen kokonaisuuden hallinta oli epäilemättä hankalaa keikkatilanteessa. Jussi kertoi meille ongelmistaan, jotka olivat tutun kuuloisia.

”Kamat kiertävät ja välillä rigin soundi on upea, välillä se kuulostaa paskalta. Soundivaihdot ovat vaikeita ja vievät liikaa huomiota laulamiselta. Keikan tuoksinassa väärät efektit menevät päälle ja pois. Erilaiset brummit ja hurinat ovat myös ikuinen ongelma, joita olen koittanut ratkoa eri keinoin.”

Lähdimme ratkomaan näitä ongelmia erilaisten signaalireitittimien avulla. Otin hyllystämme näytille splittereitä, AB-bokseja ja ABY-bokseja ajatuksena, että voisimme lisätä pedaalilautaan lisälaitteen, joka vaihtaisi perussoundit kuten säröt ”päälle” ja ”pois”, ja loppuja efektejä käytettäisiin entiseen tapaan ”vapaasti hengittäen” jättäen tilaa improvisaatiolle.


Tarkkailin Jussin reagointia esittelemiini bokseihin ja yritin olla tilanteen suhteen niin herkkänä kuin suinkin mahdollista. Olen ymmärtänyt, että hänen kitarointiaan arvostetaan saman ikäpolven kollegoiden silmissä enkä halunnut viedä hänen soittoaan väärään suuntaan. Tavastian-keikoilla näkemäni energinen kohkaus oli edelleen kirkkaana mielessäni.

Jussi kertoi, että bändi oli juuri tehnyt levytyssopimuksen Johanna Kustannuksen kanssa, joka toimii monikansallisen Universalin alaisuudessa. Tämä on mielenkiintoista, sillä Jukka Nousiainen ja Mara Balls ovat toistaiseksi pysyneet erossa isoista levy-yhtiöistä ja halunneet säilyttää indie-statuksensa. Mitä enemmän Jussia kuuntelin, sen paremmin tajusin, että vaikka Ursus Factory onkin tunnettu roiseista fuzz-soundeistaan ja lavakohkauksestaan, sävellykset ja sanoitukset ovat kuitenkin miehelle se kaikkein tärkein juttu. Hän haluaisi keskittyä keikoilla enemmän laulamiseen sen sijaan, että suuri osa ajasta menee lattialle katseluun ja pedaalien päälle polkemiseen.

Arvostan tätä asennetta, sillä vaikka ihailenkin villejä kitarasoundeja ja erilaisia fuzz-pedaaleita, ne eivät vielä riitä tuomaan yleisöä keikoille, etenkään jos halutaan saavuttaa laajempaa suosiota. Jos Jussi kokee biisinsä esittämisen kaikista tärkeimmäksi yksittäiseksi osa-alueeksi, hänen pitäisi pystyä ohjaamaan efektejään ja vahvistinvaihtojaan huomattavasti vaivattomammin. Siirryimme astetta järeämpään kalustoon.



KOITIN KEPILLÄ jäätä muhkealla ja kalliilla MIDI-ohjattavalla True ByPass -loopperilla, jonka tiedän kykenevän ratkaisemaan Jussin kaikki ongelmat, mutta jonka näyttäminenkin tuntui minusta pienoiselta ylilyönniltä. Tuntui liki groteskilta tarjota garage-bändille tällaista huipputekniikkaa, mutta tiedän, että tällaisen tai vastaavan keskusohjaimen integroiminen pedaalilautaan olisi ainoa tapa saada tämän laitekokonaisuus helposti hallittavaksi.

Nappien määrä tuntui hirvittävän Pelkosta, mutta kun otin vastaavan laitteen esiin yhtä kokoa pienempänä ja Eetu esitteli sen toimintaperiaatetta, näin ilmeen kirkastuvan. Järjestelmän ytimeksi valikoitui Musicom Labin EFX LE II true bypass -loopperi, joka tarjoaa tarvittavan määrän looppeja ja toimintoja koko järjestelmän kytkemiseen ja ohjaamiseen.


Tämän laitteen avulla Jussi saisi efektinsä erillisiin looppeihin ja voisi vaihtaa vahvistimia ja kerrostaa efektejä niiden päälle ja saada vaikka yhdellä polkaisulla basson mukaan biisiin ja siitä pois samalla kun kitaravahvistimiin ohjatut efektit vaihtuvat. Koko järjestelmän kontrolloiminen yhdellä laitteella palvelisi esiintymistilannetta ja musiikkia mitä parhaiten.

Yhtyeen Onnellinen sukupolvi -levyn julkaisuun oli aikaa vain pari viikkoa ja luvassa oli myös YLE:n livestriimilähetys, joten tämä antoi meille projektin suhteen selkeän aikataulun. Valitsimme efektit tarkkaan ja käytimme niiden signaalitiejärjestyksen miettimiseen paljon aikaa. Aivan kaikkia efektejä ei saatu mukaan, mutta vähitellen kaikki asettui kohdilleen ja pääsimme kokonaisuudesta yhteisymmärrykseen.


Kuvio oli harvinaisen selkeä. He tarvitsivat apuamme ja minä taas puolestani tarvitsen kipeästi asiakkaakseni mielenkiintoisia ja nälkäisiä rock-kitaristeja. Tuntui hienolta päästä toteuttamaan tällaista innovatiivista soundikokonaisuutta ja oli mahtavaa, että bändi oli ylipäätään ottanut meihin yhteyttä. Syykin taisi lopulta selvitä: Jussi mainitsi tavaroita pakatessaan ihailevansa Mara Ballsin fuzz-soundeja ja sanoi lukeneensa Maria Mattilasta kirjoittamani artikkelin, joten näinköhän taannoinen mesenaattityöni kantoi vihdoinkin hedelmää.

TEIMME PITKIÄ PÄIVIÄ niin, että Eetu ehti punoa tämän valtavan laitekokonaisuuden kasaan sovitussa ajassa. Projektista muodostui kuin varkain yksi massiivisimmista pedaalilautakokonaisuuksista, joita olemme koskaan toteuttaneet.

Musicom Labin EFX LE II:n looppeihin sisällytettiin kaikki pedaalit, joita biisien eri osissa tullaan vaihtamaan, eli käytännössä särö- ja modulaatioefektit. Kahdessa viimeisessä loopissa signaali jakautuu stereoksi Bossin Harmonistin ja TC Electronicin Flashback II-delayn avulla.



Signaali viedään loopperista ulos stereona TC Electronicin Hall Of Fame -kaiulle, joka on lähtökohtaisesti päällä koko biisin ajan, eli sitä ei tarvitse polkea kesken kaiken. Hall Of Famen vasen kanava jatkaa matkaansa ykkösvahvistimena toimivalle Marshall JCM800:lle, ja oikea kanava puolestaan aina päällä olevan, tuplatun kitaran tuntua luovan Keeley 30ms:n kautta Vox AC30:lle. Tämä ”kakkosvahvistin” kuulostaa mielestämme mainiolta lisältä, kun se kytketään päälle kuivemman Marshallin rinnalle. Vox reagoi myös efektien volume-eroihin Marshallia voimakkaammin, joten esimerkiksi fuzzilla volumea boostatessa Vox todella pomppaa Marshallin rinnalle hienosti.

Kirsikkana kakun päälle vaihdoimme kitaralautaan Musicomin loopperin kytkimet saksalaisvalmisteisiin Lehle BTN -kytkimiin, jotka kestävät vielä tehdaskytkimiäkin paremmin livekeikkojen rasitusta.

OLIMME PÄÄTYNEET suunnittelussa kahden pedaalilaudan taktiikkaan. Lavakytkentöjen helpottamiseksi molemmat kitarasta tulevat signaalit reititettiin ”ykköslaudan” läpi, josta ne jatkavat matkaansa omia polkujaan.


Asensimme myös bassolautaan MIDIä tottelevan true bypass -loopperin, jota voidaan ohjata kitaralaudasta käsin. Ohjausyksiköksi valikoitui Voodoo Labin HEX, joka on kuusilooppinen, MIDI-ohjattava efektiloopperi. Laudassa on vain viisi efektiä, mutta käytimme yhden tyhjän loopin bassosignaalin ”mutettamista” varten, joka jättää hieman enemmän pelivaraa improvisaatiolle.


Bassojärjestelmästä muodostui hauskalla tavalla täysin erillinen, kitarajärjestelmän rinnalla elävä ekosysteeminsä. Sen ei tarvitse olla lavan edessä, mikä vapauttaa Jussin keikalla entisestään keskittymään soittamiseen ja laulamiseen, sillä bassolaudan efekteihin ei käytännössä tarvitse kajota, kunhan niiden säädöt on katsottu soundcheckissä kohdalleen.


Oktaaverien ja säröjen jälkeen viimeisenä oli villinä korttina Mantic Conceptsin Density Hulk, joka perustuu vanhaan DOD:n Meatboxiin ja DBX Boomboxiin, ja jonka ideana on tykittää todella tuhtia alakertaa suoraan PA-laitteistolle. Tämä onnistuu Hulkin erillisten ”dry out”- ja ”sub out” -ulostulojen avulla. Niillä efektoitu sub-signaali saadaan lähetettyä DI-boksin kautta suoraan miksaajalle, ja koska efektin ”dry out” on kytketty takaisin loopperiin, sub-efekti ei vaikuta bassovahvistimelle menevään signaaliin.

Myös kitarakanavat reititetään DI-boksien kautta vahvistimille, jolloin Jussilla on käytössään keikkatilanteessa yhteensä kuusi kitara-/bassokanavaa. Niitä sopivasti miksaamalla saadaan epäilemättä luotua massiivinen äänivalli, jolla saadaan illuusio ”kokonaisesta” rock-bändistä, vaikka lavalla onkin vain kaksi muusikkoa.


Tulevaisuutta silmällä pitäen lisäsimme bassolautaan signaaliketjun viimeiseksi osaseksi heti Voodoo Lab HEX:n perään myös TC Electronicin Ditto -loopperin mahdollisten bassolooppien äänittämistä varten. Tämä on Ursus Factorylle vielä uusi aluevaltaus, mutta koska se oli noussut suunnittelussa puheeksi, se haluttiin kytkeä mukaan osaksi kokonaisuutta.


SAIMME BOARDIT KASAAN sovitussa aikataulussa ja Ursus Factoryn muusikot saapuvat toimitiloihimme kesken promokiireidensä yhdessä keikkamyyjä-teknikkonsa Anssi Tähtisen kanssa. Olimme myös paikalla täydellä miehityksellä, eli paikalla oli yhteensä kuusi henkeä ihmettelemässä tätä kokonaisuutta.

Jussi vaikutti olevan luomukseemme perin tyytyväinen. Olimme ohjelmoineet hänelle Musicomiin valmiin peruskattauksen ja myös sopineet, että tekisimme viimeiset viilaukset heidän Kaapelitehtaan treenikämpällään ja että Eetu lähtisi ylimääräiseksi avuksi viikon päästä koittavan YleXPop 2021 -livestreamin kenraaliharjoituksiin. (Kuva: Tomi Palsa)


Pelkonen vaikutti innostuneen malttamattomalta halussaan päästä ohjelmoimaan itselleen erilaisia soundiyhdistelmiä. Hän tietää kahden muusikon bändin rajoitteet ja fiilisteli jo, kuinka he pystyisivät jatkossa hyödyntämään paremmin soundivaihtoja ja rakentamaan sitä kautta biiseihin selkeämpää draaman kaarta. Bändillä on kalenterissaan kosolti keikkoja ja Jussilla riittää varmasti testattavaa ja uutta havainnoitavaa pitkin kesää ja epäilemättä vielä syksylläkin. En epäile hetkeäkään, ettemme vielä vaihtaisi tai lisäisi lautoihin tuoreita efektejä tukemaan ja inspiroimaan Jussin soundivisiota.



ITSELLENI TÄMÄ YHTEISTYÖ oli äärimmäisen mieluisa. Olen taas askeleen lähempänä nuorten muusikoiden sielunmaisemaa ja ymmärrän ainakin hiukkasen paremmin, mistä Ursus Factory ammentaa luomisvoimansa. He voivat päästä musiikkinsa kanssa vielä pitkälle, ja kun katson jälkikäteen heidän uuden videonsa ”Mimosa”, olen haltioitunut siitä energian ja välinpitämättömyyden ristiliitoksesta, joka kappaleesta välittyy. Viimeistään kappaleen liki nerokas ”bridge” saa minut tajuamaan, että Jussi Pelkosen sävelkynä ei ole tylsymään päin, vaan hänen parhaat kappaleensa ovat epäilemättä vielä kirjoittamatta.


Onkin mielenkiintoista nähdä, lähteekö Ursus Factory viemään musiikkiaan maamme rajojen ulkopuolelle. Asia nousi suunnittelussakin puheeksi, eivätkä he todellakaan sulje tätäkään vaihtoehtoa pois siitä kuitenkaan sen kummempaa numeroa tekemättä. Spotifysta löytyy kolmen biisin otanta siitä, miltä bändi kuulostaa englanniksi, ja heidän keikkasuosikistaan ”Oot Pomo” tehty käännösversio ”Pomo The Master” kuulostaa korviini oikein verevältä.


Ennen kuin he karkaavat minnekään, aion hakeutua heidän keikoilleen, sillä en ole edelleenkään nähnyt Ursus Factorya livenä. Haluan kokea henkilökohtaisesti sen, minkä olen aistinut videoilta ja levyiltä ja mistä bändiä Rocktähdet 2020 -ohjelmassa haastatellut Teppo Vapaus oli kirjoittanut jo vuonna 2017 Nälkä-lehteen niin haltioituneena. Vai miltä muulta adjektiivit nuori, kiihkeä, tiedostava, terävä ja teeskentelemätön, villi ja vapaa, herkkä, lutuinen, lahjakas, friikkaileva ja röyhkeän välinpitämätön sinusta kuulostavat?

Toivotan myös Maustetytöt ja kaikki muutkin nuoret toivot tervetulleiksi Custom Boardsille, sillä meillä on yhteinen päämäärä. Toivon, että kotimaisilla kitararockin lipunkantajilla olisi paremmat valmiudet lähteä festivaalilavoille viemään sähkökitaran ilosanomaa eteenpäin, sillä heistä on paljon kiinni. Valtavirta menköön menojaan, mutta Ursus Factoryssa ja muissa ”kuudennen sukupolven” bändeissä piilee rock-musiikin ja samalla sähkökitaran tulevaisuus.


10.06.2021 Kimmo Aroluoma (Kannen kuva: Tomi Palsa)
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitarateknikko, joka on keikkaillut vuosien saatossa mm. HIMin, Amorphiksen, Michael Monroen, Ismo Alangon, Von Hertzen Brothersin ja The Rasmuksen kanssa. Nykyään hän suunnittelee pedaalilautoja ja pyörittää omaa putiikkiansa Helsingissä.


LUE LISÄÄ:

TSEKKAA JUSSI PELKOSEN PEDAALILAUTOJEN TARKAT SPEKSIT GALLERIASTAMME

Toimitukset Suomeen

Lähetys saman päivän aikana