Edellisessä blogissani esittelin vianratkaisumalleja vuoden 2011 Sielun Veljien kiertueelta. Ettei kitarateknikon työstä muodostuisi kenellekään liian romanttista kuvaa, kaivoin naftaliinista toisen, hieman erilaisen esimerkin urani alkumetreiltä. Menemme vuoteen 2005, The Rasmuksen uran huippuhetkiin. Tämä, leikkisästi "Civitavecchian verilöylyksi" nimeämäni keikka on kuin suoraan jokaisen kitarateknikon painajaisesta.
Civitavecchian keikka tulisi olemaan toinen "ammattimainen" pestini The Rasmuksen kanssa. Ennen kiertueen alkua valmistelin bändin backlinea äänifirma RMC:n varastolla. Ennen ensimmäistäkään keikkaa sain pyynnön The Rasmuksen tuotantopäälliköltä "tuplata" backline. Eli toisin sanoen, rakentaa kaksi eri settiä, jotka lähetettäisiin aikataulusyistä eri maihin.
Pyyntö tuntui tuolloin liki absurdilta. Olin hädin tuskin saanut kasattua yhden räkin ja sisäistettyä sen toimintaperiaatteet bändin edellisen kitarateknikon jäljiltä. Ei auttanut valittaa. Kaivoin bändin varastolta varalaitteita ja hankin loput laitteet kiertämällä Helsingin soitinkaupat läpi.
Pistin kaksi 16 unitin räkkiä vierekkäin ja tein niistä mahdollisimman identtiset. Näistä muodostuisi backlinen selkäranka tulevalle kiertueelle, A-setti ja B-setti. Seuraavana päivänä kuljetusfirma haki juuri kasaamani B-setin pois ja lähti kuljettamaan sitä kohti Italiaa.
Tämä kaikki tapahtui ennen kuin olin ehtinyt testaamaan bändin laitteistoa kokonaisuudessaan. A-setin olin käynyt läpi niin, että sen toiminnasta minulla oli teoreettinen varmuus.
Muutaman päivän päästä olimme jo Kaisaniemessä keikalla A-setin kanssa. The Rasmus esiintyi Voice-TV:n suorassa lähetyksessä kymmenien tuhansien ihmisten edessä. Muistan jännittäneeni kuollakseni. Etenkin videokuvaajia, jotka tuntuivat tallaavaan koko ajan pedaalilaudalle vievien johtojen päälle. "Mitä jos joku johdoista menee poikki, mitä minä sitten teen?" muistan hermoilleeni. Keikka sujui kuitenkin loppuun asti moitteetta ja pahin tuntui olevan ohi. Vai oliko? Ei sinne päinkään.
Ensimmäinen keikka on yleensä se pahin, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Toinen kerta tulisi kirpaisemaan toden teolla, vähän niin kuin siivu halpaa Tequilaa. Ensimmäinen shotti hujahtaa elimistön läpi ennen kuin kroppa ehtii edes reagoimaan. Toisella kerralla sisuskalut ovat jo hereillä, ja hylkivät varmasti tuota myrkkyä, aiheuttaen välittömän hissireaktion.
Muutaman päivän päästä Kaisaniemen keikasta lensimme Italiaan. Siellä odotti toinen suora lähetys, tällä kertaa kanava oli Music TV ja kohdealueena koko Eurooppa. Kuvauspaikka oli pieni kalastajakaupunki Rooman lähellä, nimeltään Civitavecchia.
Rock it Cargo oli toimittanut backlinen sovitusti paikan päälle. B-räkki odotti minua lavan nurkassa. Se oli hädin tuskin nähtävissä kostean sumun keskellä, kun saavuimme keikkapaikalle aamun pimeinä tunteina.
Aloitimme backlinen pystytyksen varhain, ja muutamien kokeilujen jälkeen sain setin soimaan toivotusti. Aikaa oli riittävästi ja kaikki oli niin kunnossa kun tähän asti kertyneellä olemattomalla kokemuksellani pystyin päättelemään.
The Rasmuksen jälkeen esiintyisi amerikkalainen nu-metallin pioneeri Korn. Bändin Crew oli ottanut lavan ja sen sivutilat tehokkaasti hallintaansa, niin kuin amerikkalaisen pääesiintyjän oletetaankin tekevän.
Päivä vaihtui iltaan. Elokuinen Italia oli vielä auringon laskettuakin paahtavan kuuma. Odottavan aika oli pitkä. Yleisömäärän kasvaessa tunnelma alkoi muuttua vähitellen kaoottisemmaksi. Rumputeknikko ja backline-mentorini Jari Niiranen varoitteli, että "illasta tulee vielä hektinen".
Jarilla, niin kuin varmasti koko bändillä, oli tuoreessa muistissa edelliskesäinen lavalle lentänyt mutasade Englannin festivaaleilla.
Heviyleisö oli tuolloin osoittanut mieltään MTV:n hittibändille. Pala alkoi nousta nuoren teknikon kurkkuun. Samalla minuutit ennen keikkaa tuntuivat kuluvan koko ajan hitaammin. Kohta mentäisiin!
Vähitellen kävi selväksi, että ainakin äänekkäin osa yleisöstä oli tullut paikalle katsomaan juuri Kornia. Paikalliset hevidiggarit olivat täynnä uhoa, mitä ihmettelin kovasti, koska kotimaassamme Korn oli silmissäni lähinnä valtavirtaa.
Saimme polkaistua viiden biisin setiksi aiotun keikan ajoissa käyntiin. Pelin henki kävi heti selväksi. Lavalle satoi solkenaan pulloja. Muistan olleeni pyörtymisen rajamailla kuumuuden tuoman nestehukan sekä jännityksen ja pelon lamaannuttamana.
The Rasmuksen soittajat eivät olleet pulloista moksiskaan vaan väistelivät niitä hienosti. Itse hikoilin kauhuissani lavan sivussa: "tälläistäkö tämä työ on?"
Keikan alku meni osaltani täydellisen lamaannuksen vallassa, kunnes kaikelle tuli stoppi. Puolivälissä kolmatta biisiä bändi lopetti soiton ja juoksi pois lavalta. Joku huusi selkeällä suomen kielellä: "Kitara ja basso menivät mykäksi!".
Räkkini ympärille kertyi sankka joukko MTV:n teknikoita, jotka etsivät kuumeisesti vikaa kanssani. Walkie talkiet huusivat vieressä ja ihmiset ryntäilivät ympäriinsä. Täysi kaaos, toisin sanoen.
Kaikkien bändien esiintymisaika oli minuutintarkka, joten minun piti päättää aika helvetin nopeasti, pystyykö The Rasmus jatkamaan vai ei. Ilmassa oli huhuja, että lavalle heitetty pullo olisi osunut johonkin bändin jäsenistä. Itse yritin paniikissa saada kitaraa kuuluviin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kokeilin painella kaikkia mahdollisia kytkimiä paskahalvauksen kourissa toivoen, että saisin jotain ääntä kuuluviin. Tuloksetta.
Yritin vielä kauhun sumentamilla aivoillani ajatella rationaalisesti ja miettiä käytössämme olevaa switcheriä, olisiko vika siinä? Langattomissa? Vahvistimessa? Sähköt olivat tallella, mutta olivatko ne katkenneet välissä? En tiennyt.
Ohjaaja huusi italiaksi korvaani, kaikki oli vain yhtä sumua. Sitten joku MTV-paitainen tärkeän näköinen hahmo heilutti käsiään kuin nyrkkeilykehän tuomari. Ohi on, tyrmäys kolmannessa erässä!
Bändi vietiin lavalta juosten pois screeneille heijastettavaan haastatteluun, jonka he hoitivat esimerkillisesti. Kaikki luulivat, että joku pulloista osui bändiin, mutta homma pistettiin teknisen vian piikkiin. Voin vahvistaa, että tuo tekninen vika oli totisinta totta.
En tiedä. Vielä tänäkään päivänä. Koko kitara- ja bassosignaali ohjattiin saman räkin kautta. Olen katsonut jälkikäteen tuon keikan videolta muutamaan otteeseen. Pulloja tallenteessa ei juurikaan näe. Kameroiden sijoittelulla ja ohjauksella voidaan saada ihmeitä aikaan. Ennen bändin poistumista lavalta ei kitarassa ja bassossa ole merkkiäkään mistään ongelmista.
Todellinen mysteeri, joka ei selviä koskaan.
Seuraavana päivänä lensimme Suomeen, jossa odotti "Hide from the Sun" -levyn julkaisutilaisuus. Bändin status oli menestyssingle In the Shadowsin jäljiltä korkealla. Paikalle oli kutsuttu toimittajia ympäri maailmaa. Tapasin edeltävänä iltana tilaisuuden järjestäjän, nykyisen Dynasty Helsingin Sami Kovalaisen, joka mainitsi, että "budjetti on iso".
Yöllä nukkumaan mennessäni ei paljoa naurattanut. Päässäni pyöri paljon ajatuksia. Olin juuri jättänyt oman bändini ja lähtenyt uusien haasteiden motivoivana pop-bändin kelkkaan. Oliko tapahtunut hevijumalten kosto? Tämä uravalinta tuntui tyssäävän lyhyeen. Mitä tekisin tämän jälkeen? Veitsi oli konkreettisesti kurkulla vaipuessani uneen.
Seuraavana aamuna ajoimme RMC:n kuorma-autolla ikuisuudelta tuntuneen matkan Espooseen. Muistan toivoneeni, ettei ajomatka koskaan päättyisi, että se jatkuisi ja jatkuisi vaan. Kohta olisimme kuitenkin perillä, halusin sitä tai en.
A-setti odotti paikalla, ja tunteeni olivat pelonsekaiset. Oli päivänselvää, että jos tänään asiat eivät menisi toivotusti, pestini bändin kitarateknikkona olisi saman tien ohi. Kutsuvierastilaisuus oli järjestetty prameassa espoolaisessa kartanossa, jossa bändi soittaisi uuden levynsä läpi. "Vai soittaako", muistan ajatelleeni hiljaa mielessäni illan tuotantopalaverissa.
Keikalla muistan pitäneeni kirjaimellisesti käsiäni ristissä, toivoen parasta. Hauskana anekdoottina muistan, että kun kitaristi Pauli Rantasalmi halusi vaihtaa soitintaan yllättäen kesken keikan, vastasin että "ei vielä, parin biisin päästä". En kirjaimellisesti uskaltanut muuttaa mitään, niin kauan kun kaikki laitteet toimivat halutusti.
Jälkikäteen on helppo hymyillä. Tuo keikka ja sadat keikat sen jälkeen menivät moitteetta. Työskentelin bändin teknikkona vielä muutaman vuoden, kahden pitkän kiertueen ajan. Viimeksi kävin verestämässä muistoja The Rasmuksen teknikkona kesällä 2013 Tšekeissä ja Sveitsissä. Bändi oli edelleen loistavassa iskussa, ja yleisöä riitti Euroopassa sen verran, että keikkailu oli miellyttävää ja kannattavaa. Kaikki viihtyivät.
Näitä vanhoja epäonnistumisia on nyt helpompi katsella eri perspektiivistä kuin omina aktiivivuosinaan. Teknikon on vaikea nähdä mitään positiivista epäonnistuessaan. Asiaan jumiudutaan pitkäksi aikaa ja mikä pahinta, teknikko peilaa omaa arvoaan suorituksensa kautta. Huonon illan jälkeen ollaan siipi maassa.
Tärkeä osa ammattitaitoa on päästä virheiden ja epäonnistumisten yli mahdollisimman nopeasti. Tämä koskee samalla lailla niin soittajia kuin teknikoitakin. Jos jäät murehtimaan keikalla soitettua väärää nuottia, seuraava virhe on varmasti jo tuloillaan.
Vain unohtamalla tapahtuneen ja keskittymällä kyseisellä hetkellä tapahtuvaan tekemiseen voidaan olla tilanteen tasalla. Keikalla soitetut virheet ovat mennyttä ja historiaa heti tapahduttuaan.
Aivan samoin jos mietit koko ajan tulevaa, esimerkiksi keikan loppua, et ole hetkessä. Ajatuksen harhaillessa "fokus" ei ole siellä missä pitäisi. Ainoastaan sillä hetkellä tapahtuva asia on todellisuutta. Kaikki muu on joko mennyttä tai itse luomaasi fiktiivistä tulevaisuutta.
Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Ihminen oppii koko ajan lisää. Minulta kului vuosia lopettaa turha murehtiminen ja alkaa sen sijaan nauttimaan hetkestä. Mikä vaikutus tuolla taannoisella "Civitavecchian verilöylyllä" sitten oli tulevaisuuteeni?
Jos ajatellaan tuota kuumaa Italian kesäiltaa hieman syvemmin, siellä tapahtunut "epäonnistuminen" on vain yksi tapahtuma, joka on vaikuttanut paikalla olijoiden elämän kulkuun. Oliko tapahtunut sitten "hyvä" vai "huono" asia? Mihin suuntaan elämä olisi kulkeutunut jos keikka olisi jatkunut?
Leikitelläänpä ajatuksella hieman, ja lähestytään tapahtunutta positiivisen kautta:
Tätähän me emme saa koskaan tietää.
14.8.2013 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitararoudari.
© 2024 Custom Boards Finland.
