MUISTAN KESÄN 2005 kuin eilisen päivän. Kello oli kolme yöllä. Silmäni tuntuivat menevän väkisin kiinni. Tihrustin mökillä pienestä matkatelevisiosta jo tunteja jatkunutta lähetystä maailmanlaajuisesta Live 8 ‑tapahtumasta. En aikonut kuitenkaan mennä nukkumaan, sillä odotin sydän sykkyrällä illan kohokohtaa.
Pink Floyd esiintyisi tuona yönä legendaarisimmassa kokoonpanossaan suorassa TV-lähetyksessä kotimaassaan Englannissa. Kitaristi David Gilmour ja basisti Roger Waters olivat vihdoin suostuneet esiintymään yhdessä korporaatioita ja pankkien valtaa vastaan järjestetyn festivaalin vetonaulana. Heidän edellisestä yhteisestä esiintymisestään oli kulunut jo 25 vuotta.
Omissa kirjoissani Gilmour oli maailman paras kitaristi. Waters oli niin ikään tehnyt minuun vaikutuksen soololevynsä Amused To Death (1992) oivaltavilla sanoituksilla, jotka olivat mielestäni koko vuosikymmenen nerokkaimpia. Oli selvää, että yhdessä he pystyisivät ihmeisiin. Tuntui, että koko maailma pidätti hengitystään. Nyt lava pimeni. Olisiko jo se hetki?
Tuttu intronauha hiipi pienistä kaiuttimista ja tiesin heti, että kyseessä oli The Dark Side Of The Moonin avausraita ”Breathe”, yksi suurista suosikeistani. Biisi käynnistyi, ja pala nousi kurkkuun nähdessäni harmaantuneiden herrojen hymyilevän toisilleen. Tässä sitä nyt oltiin. Samalla lavalla, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mietin, kuinka heidän harjoituksensa olivat sujuneet. Olivatkohan he väitelleet siellä vanhaan malliin? Voisiko Pink Floyd palata vielä isoille areenoille ja tehdä kokonaisen kiertueen?
PSYKEDEELISEN VÄRIKÄS pakettiauto kaartoi cambridgeläisen rivitalon pihaan ja soitti torvea. Oli helmikuu vuonna 1968 ja tänään tulisi olemaan tosi kyseessä. 21-vuotias kitaristi nimeltään David Gilmour oli pestattu nousevaan paikalliseen bändiin, jonka kanssa hän oli ehtinyt soittaa jo muutaman keikan. Tänään hän kuitenkin kantaisi vastuun yksin.
Pink Floydin siihenastinen suosio oli perustunut pitkälti heidän karismaattiseen johtohahmoonsa, Syd Barrettiin. Hän oli ollut paljon enemmän kuin vain yhtyeen laulaja ja keulakuva. Avaruudellisia teemoja käsittelevät sanoitukset, uraauurtavat soundit, korea pukeutuminen ja vetävä karisma olivat kaikki kuuluneet hänen tavaramerkkeihinsä. Barrettin avulla Pink Floydista oli tullut koko svengaavan 60-lukulaisen Lontoon lempilapsi. Nyt hän oli kuitenkin poissa, lopullisesti. Psykedeeliset huumeet olivat romuttaneet hänen psyykensä, eikä hänen valovoimaisesta persoonastaan ollut jäljellä kuin rippeet.
The Shadows -yhtyeen Hank Marvin oli ollut saarivaltakunnan ensimmäinen kitarasankari jo vuosia ennen kaikkien sittemmin palvomaa Jimi Hendrixiä. Barrett ja Gilmour olivat molemmat fanittaneet tahoillaan hänen kitarasoundiaan. Marvin oli käyttänyt soitossaan kaikulaitetta aikaansaadakseen kaiutetun, kanjonimaisen kitarasoundin. ”Apachen” julkaisun aikaan Syd Barrett ja David Gilmour olivat molemmat olleet vasta 14-vuotiaita.
Syd ei ollut tyytynyt kopioimaan sankariaan vaan oli vienyt The Shadowsin käyttämän soundin seuraavalle tasolle. 60-luvun lopun kuumimmat rock-nimet kuten Rolling Stones ja The Animals eivät olleet kaiusta piitanneet, vaan pitivät soundia jo vanhahtavana. Syd oli kuitenkin tajunnut, että Hank Marvin oli raapaissut vain pintaa efektin mahdollisuuksista. Muutamaa vuotta myöhemmin 19-vuotias taideopiskelija oli alkanut käyttää kaikulaitettaan omana instrumenttinaan ja soitti Binsonia kuin syntetisaattoria tai alkukantaista loopperi/sampleria. Tästä villistä soundista (0:00) muodostui nopeasti Pink Floydin tyylin kulmakivi.
Syd oli ollut bändinsä kanssa psykedeelisen Lontoon vetonaula. Pink Floyd oli kaikkien huulilla, ja koko Lontoon rock-kerma seurasi innolla heidän esiintymisiään. Bändi soittikin pääesiintyjänä 14 Hour Technicolour Dream ‑tapahtumassa, joka oli aikansa massiivisin musiikkitapahtuma.
Mukana oli värikäs valoshow, eri maalaajien teoksia ja valtaville kankaille heijastettuja psykedeelisiä filmejä. Yleisön seassa käyskenteli myös The Beatlesin John Lennon, joka oli tullut paikalle rentoutumaan kesken Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Bandin äänityssessioiden.
Gilmourilla ei ollut aikomuksenaankaan kopioida Sydin efektitrikkejä, vaan hän luotti omaan, huomattavasti hienostuneempaan soittotyyliinsä. Menneeseen ei ollut paluuta, vaikka hän tiesi, että moni fani tulisi kaipaamaan Syd Barrettia.
LAULAJAVAIHDOKSEN JÄLKEEN bändi upposi taiteelliseen taantumaan, joka kesti vuosia. Ensimmäinen levy The Piper At The Gates Of Dawn (1967) oli kuitenkin ollut pienoinen menestys, minkä ansiosta levy-yhtiö oli bändin onneksi suostunut jatkamaan yhteistyötä heidän kanssaan.
Syd Barrettin oli tarkoitus säveltää vielä kappaleita Pink Floydille, vaikkei hän enää esiintyisikään bändin kanssa. Managerit uskoivat edelleen, että hän oli bändin luova voima. Tämä ajatus tyrehtyi kuitenkin alkuunsa, ja jäljelle jääneiden soittajien piti säveltää kappaleensa itse.Bändin sisäinen kemia muuttui nyt vauhdilla. Waters sovitti bändin kappaleita pidemmäksi ja joutui piirtämään muistamisongelmista kärsivälle rumpali Masonille arkkitehtuurisia piirroksia muistuttavia biisikarttoja. Gilmour oli laulanut jo edellisessä bändissään, joten vastuu vokalistin tehtävistä lankesi nyt pääosin hänelle. Watersin nasaali lauluääni ei istunut korkeimpiin melodioihin eikä Richard Wright’kaan halunnut ottaa solistin pestiä kontolleen.
ITALIAN KESÄ VUONNA 1971 oli armoton. David Gilmour istui kuumalla kesähiekalla Pompeijissa sijaitsevassa amfiteatterissa. Pink Floyd oli paikalla koko kalustonsa ja palkkaamansa filmiryhmän kanssa. Esiintyminen ei tulisi sujumaan kuitenkaan ongelmitta.
Bändin soundin kulmakivi, Binsonin kiekkokaiku, oli äärimmäisen herkkä pölylle ja lialle. Se oli bändin musiikissa tärkeässä roolissa, joten sen eteen oltiin valmiita näkemään paljon vaivaa. Laitetta huollettiin tuon tuosta ja se aiheutti Gilmourille alituista huolta.
Meddle oli esitellyt uusiutuneen bändin. Albumin päättävä eeppinen ”Echoes” on täysiverinen Pink Floyd -klassikko, jossa yhdistyvät Roger Watersin arkkitehtuurinen näkemys kappaleiden sovittamisesta, David Gilmourin ja Richard Wrightin melodiantaju sekä Nick Masonin jazzista ponnistava rytmiikka. Bändin kehitys kulminoituu tähän kappaleeseen, jolla Barrettin perinnöksi jättämä Binsonin kiekkokaiku on suuremmassa roolissa kuin koskaan ennen.
Kappale alkaa tippukiviluolamaiseksi kaiutetulla flyygelillä. Studiossa löydetty soundi oli syntynyt vahingossa kytkemällä mikitetty flyygeli Leslie- kaappiin. Päälle Gilmour loihtii unenomaista soundia paljon jäljitellyllä ”viulu-efektillään”, joka saatiin aikaan slide-putken, miedon fuzzin ja Echorec-kaiun yhteispelillä.
Binson Echoreciä käytettiin levyllä myös bassossa. Levyn avausraita ”One of These Days” alkaa delay-efektiin perustuvalla kekseliäällä bassoriffillä. Biisin alkupuoli kulminoituu väliosaan (2:48), jossa kappale jää paikalleen pelkän Binsonin ja basson rytmittämänä ennen lopun kliimaksia. Esitys on ”Echoesin” ohella vahva näyttö bändin terävöityneestä näkemyksestä sovittaa sävellyksistään pidempiä kokonaisuuksia.
TUON IKIVANHAN LAITTEEN maaginen soundi puhuttaa vielä tänäkin päivänä. Sen jäljittelemätön soundi on niin arvostettu, että siitä on tehty lukuisia digitaalisia versioita. Vaikka markkinoilla on monia onnistuneita Binson -mallinnoksia, jonkinlaiseksi kulminaatiopisteeksi voidaan ajatella tammikuussa 2019 julkaistu Strymon Volante -pedaali. Se on osoittautunut jättimenestykseksi ja on vaikea nähdä, että kukaan pystyisi pistämään paremmaksi Binson -soundimaailman luomisessa.
Strymon Volantella voidaan soittaa kaikki Pink Floydin kappaleet aina Animals- levyyn asti. Sen kihisevän kirkkaat Binson -tyyliset toistot ovat persoonallisia ja maukkaita. Alkuperäinen Echorec on tunnettu loistavan soundinsa lisäksi jatkuvasta huollon tarpeesta. Tätä huolta tässä USA:ssa tehdyssä huippumodernissa pedaalissa ei ole.
Kunnossa säilyneet alkuperäiset Binsonit ovat harvinaisia ja erittäin arvokkaita. Uskaliaimmat käyttävät niitä keikoilla edelleen, vaikka niiden toiminta onkin äärimmäisen epävarmaa. Helsinkiläinen efektisuunnittelija Janne Paasonen omistaa alkuperäisen Binsonin kiekkokaiun ja on suuresti ihastunut sen soundiin. Janne on myös kova Pink Floyd -fani, johon Pompeijin livetaltiointi teki nuorena suuren vaikutuksen.
Hänen mielestään Binson Echorecin soundimaailma on edelleen täysin omaa luokkaansa. Laite käyttäytyy delay-toistoissa eri tavoin kuin vastaavat nauhojen avulla tehdyt kaikulaitteet. Binsonin toistot ohenevat bassojen osalta muuttuen yläkihinäksi, kun nauhakaiku taas vaimenee toistojen puolesta diskantit edeltä.
-Riittävällä feedbackilla hyvin säädetyn Echorecin toistot kohoavat omiin sfääreihinsä – suoraan korkeuksiin, Janne fiilistelee lempilaitettaan.
Hänellä on myös paljon kokemusta laitteen huollosta, sillä se on rakenteensa vuoksi täynnä ongelmia.
Binson-kaiun erikoisuus on magneettirummun hyödyntäminen toistojen aikaansaamiseksi nopeasti kuluvan nauhan sijaan. Laitteen soundille on tärkeää, että sen äänipäät säädetään mahdollisimman lähelle kiekkoa, jotta toistojen laatu säilyisi selkeinä. Öljykalvo hidastaa myös osien kulumista. Tästä syystä rumpu tulee puhdistaa ja öljytä säännöllisesti. Tämä ei ole kuitenkaan ongelmatonta.
Laitetta käytettäessä öljy valuu vähitellen rummun sille osalle, johon vetopyörä osuu. Seurauksena on ettei kiekko lähde ollenkaan pyörimään. Kaiku vaatii siis jatkuvaa huoltoa toimiakseen kunnolla. Jos öljyäminen laiminlyödään, arvokas magneettirumpu alkaa kulua. Nykyään jäljellä olevien laitteiden kiekon kuluneisuusaste vaihtelee paljon riippuen siitä, minkälaista hoivaamista laite on saanut osakseen.
-Hyväkuntoinen ja juuri huollettu Binson on mitä mainioin laite. Se tarjoaa selkeän toiston ilman huojumista. Sellaiseen yksilöön pääsee vain hyvin harvoin käsiksi, Janne summaa.
Jotain laitteen soundin erityislaatuisuudesta kertoo se, että vaikka markkinoille ilmestyi 70-luvulla useita eri nauhakaikuja, Gilmour käytti silti pelkästään Binsonia. Hän on itse kertonut tuskailustaan efektin kanssa:
-Osasin purkaa Binsonin palasiksi, laittaa sen takaisin kasaan ja säätää äänipäiden paikkaa. Tämä oli aikaa, jolloin Englannissa oli vain kaksi ihmistä jotka osasivat huoltaa laitteen, minä ja teknikkomme Peter Watts.
Nykyään Gilmour säilyttää vanhaa, viimeisen päälle huollettua Binsonia studiossaan. Laite on nähtävillä kunniapaikalla vuoden 2014 levytyssessioissa. Se ei ole menettänyt merkitystään yhtenä Gilmourin kitarasoundin tärkeimmistä ainesosista.
IHMISEN HULLUUS inspiroi Roger Watersia kirjoittamaan uusia kappaleita. Hän esitteli bändikavereilleen sävellyksen nimeltä ”Brain Damage/Eclipse”. Sen oivaltavat sanoitukset inspiroivat muusikoita miettimään mahdollisuutta säveltää Pink Floydin uran ensimmäinen teema-albumi.
Watersin aiheet tuntuivat loksahtelevan paikoilleen kuin itsestään. Ahneus, epätoivo, vanhuus ja mielen oikut kertoivat kaikki ihmismielen pimeästä puolesta ja muodostivat keskeisen teeman bändin seuraavalle albumille.
Pink Floyd oli ehtinyt soittaa uusia kappaleitaan jo keikoilla, joten studiossa luomisenergiaa jäi täysin uudenlaisiin soundikokeiluihin. The Dark Side Of The Moonin (1973) luomisprosessi olikin kivuton, ja albumikokonaisuus syntyi kuin itsestään.
Basisti Roger Waters otti samalla ison askeleen eteenpäin bändin johtohahmona. David Gilmour vastasi haasteeseen ja nousi muusikkona session aikana täysin uudelle tasolle. Kaksikon kilpailu bändin johtajuudesta otti tällä levyllä ensimmäiset askeleensa. Pahin oli kuitenkin vielä edessäpäin.
Levyn ensimmäinen kappale on aistikas ”Breathe”, jolla Gilmourin kitara soi uuden Uni Vibe -efektin läpi. Kappaleella kuullaan myös trippailevan unimainen kaiutettu lap steel -melodia (0:20), joka kuljettaa sävellystä kohti Gilmourin ja Wrightin kaunista lauluharmoniaa ja Watersin tunnelmallisia sanoituksia.
Levyn varsinainen taidonnäyte on kuitenkin ”Time” -kappaleen kitarasoolo, jonka Gilmour soittaa runsaasti kaiutetulla, paksulla fuzz-soundilla (3:18). Mestarinäyte jäi kerrasta historiaan ja on vielä vuosikymmenienkin jälkeen kärkikahinoissa maailman parhainta kitarasooloa arvottaessa.
Gilmourin nuottivalinnat, fraseeraus ja motiivien kehittely ovat ajattoman kekseliäitä. Puolentoista sävelaskeleen venytyksiä ja sielukkaita neljäsosatrioliarpeggioita höystetään tyylikkäällä vibrakammen käytöllä. Nuottien äärettömältä tuntuva sustain muodostui seuraavina vuosina monien kitaristien haaveeksi.
Vaikka bändi oli jo saavuttanut listamenestystä kotimaassaan ja soittajien taloudellinen tilanne alkoi helpottaa, oli heidän tärkein päämääränsä vielä saavuttamatta: Pink Floydin levyt eivät olleet myyneet Yhdysvalloissa juuri lainkaan.
Purkaakseen turhautumistaan Waters kirjoitti levylle kappaleen ”Money”, joka kertoo rahan ja ahneuden mukanaan tuomasta epäonnesta. Levy-yhtiö halusi julkaista biisistä singlen ja lähteä valloittamaan sillä Yhdysvaltoja. Kappale teki tehtävänsä, ja albumi osoittautui jymymenestykseksi. Bändin suosio räjähti käsiin molemmilla puolilla Atlanttia.
Ironista kyllä, ”Moneyn” sanoitukset kääntyivät kirjoittajaansa vastaan. Singlen myötä saavutettu menestys toi mukanaan kosolti lieveilmiötä. Pink Floyd oli nyt maailman suosituin bändi ja heidän ympärillään pyöri monenlaista yrittäjää, pankkiiria ja sijoittajaa. Soittajien ennen niin epävarmat egot saivat menestyksestä tarvitsemaansa polttoainetta. Yhteinen tavoite oli nyt saavutettu, eikä kukaan tuntunut tietävän mihin suuntaan heidän pitäisi musiikkinsa kanssa lähteä.
Menestys nosti Watersissa pintaan tunteita myös hänen entistä bändikaveriaan Syd Barrettia kohtaan. Barrettille omistetun kappaleen "Shine On You Crazy Diamond" sanat toimivat tribuuttina tälle nerolle, joka ei kestänyt edes orastavan suosion tuomia paineita. Nyt bändillä oli rahaa yllin kyllin, mutta he olivat onnettomampia kuin koskaan.
Gilmourin panos kappaleessa on huikea. Uruilla ja Farfisalla soitetun intron jälkeen biisi lähtee käyntiin vahvasti kompressoidulla kitarasoololla (2:09). Biisin varsinainen runko on kuitenkin neljään nuottiin perustuva riffi (4:06), jolla kitarasoundin kaiutus vietiin täysin uusiin ulottuvuuksiin. Se äänitettiin Abbey Roadin isossa ykkösstudiossa, johon Gilmourin suuret kitaravahvistimet kuljetettiin vain tätä ottoa varten. Kuvassa on David Gilmourin lisäksi hänen kitarateknikkonsa Phil Taylor.
Levy Wish You Were Here (1975) ei kuitenkaan kertonut niinkään Sydistä vaan Roger Watersista itsestään. Hän tunsi jakaantuneensa ajatuksiltaan kahtia. Toinen puoli oli rikastunut rocktähti, toinen sosialistisiin arvoihin uskova taiteilija. Roger Waters etääntyi session edetessä yhä kauemmaksi bänditovereistaan. Hän koki, ettei kukaan bändin jäsenistä ollut studiossa henkisesti läsnä. Kaikilla tuntui olevan kiire setviä omia raha-asioitaan ja nauttia jo saavutetuista menestyksen hedelmistä.
Levyn syntyprosessi oli Pink Floydin uran toistaiseksi vaikein, mutta yleisö piti kuulemastaan. Levy myikin hyvin, mutta bändi ei tehnyt kiertuetta sen julkaisun jälkeen – ensimmäistä kertaa uransa aikana.
Kiertueen sijaan Waters alkoi suunnitella seuraavaa konseptilevyään. Hän koki tuskaa maansa jakautumisesta yhteiskuntaluokkiin ja valitsi seuraavaksi teemakseen George Orwellin Animal Farm -kirjan, jossa ihmiset on jaettu koiriin, lampaisiin ja sikoihin. Säästääkseen kustannuksissa bändi rakennutti itselleen studion ja äänitti Animals -levynsä (1977) siellä. Mukaan pääsi jo edellisen levyn sessioissa pyöriteltyjä ideoita, joiden jatkoksi Waters sävelsi lisää uutta materiaalia.
Vaikka Gilmourilla oli useita aihioita takataskussaan, sai hän lopulta ideoitaan mukaan vain yhteen kappaleeseen, jolle Waters antoi nimen ”Dogs”.
Kahden kitaran harmoniasoolo (3:40) on yksi rockhistorian nerokkaimpia. Sävykästä melodiaa kuljetetaan täydellisyyttä hipovilla kielten venytyksillä, mikä osoittaa, että vaikka bändin rivit alkoivat rakoilla, Gilmourin tyylitaju jatkoi kehittymistään.
Kappaleesta on kuultavissa myös sen varhainen versio. Soolossa oli demovaiheessa ollut mukana kolmaskin kitara, joka on viisaasti jätetty pois kappaleen lopullisesta miksauksesta (3:50). Waters lauloi alkuperäisellä versiolla myös oman säkeistönsä, mihin hänen äänensä ei selvästikään riittänyt (0:42).
Tässä vaiheessa bändi ei enää työskennellyt yhdessä, vaan kaikki kävivät studiossa milloin ja miten sattui. Leiriytyminen bändin sisällä paheni. Waters ilmaisi haluttomuutensa tehdä stadionkeikkoja, joita bändin yhdysvaltalainen agentti oli heille jo myynyt.
Kaikesta huolimatta eripurainen yhtye suuntasi valtavan koneistonsa kanssa Yhdysvaltoihin pitkälle kiertueelle heti levyn valmistuttua. Jännitteet tuntuivat lisääntyvän suorassa suhteessa bändin suosion kasvuun. Vaikka heidän edelliset levynsä olivat olleet arvostelu- ja myyntimenestyksiä, tunnelma oli alamaissa. Waters eristäytyi ja alkoi kulkea keikoille erillään muusta ryhmästä. Eikä kuluisi kauaa, kun kasvaneet jännitteet purkautuisivat mitä karuimmalla tavalla.
RASKAS KIERTUE oli juuri päättymässä 40 000 ihmisen edessä Montrealissa, ranskankielisessä Kanadassa. Räyhäkäs ja meluava yleisö ei ollut kehotuksista huolimatta piitannut keikan suvantokohdista, vaan oli tullut paikalle bailaamaan. Tämän seurauksena Watersin päässä napsahti.
Hän viittoili stadionin järjestysmiehille ja pyysi heitä nostamaan innokkaan fanin ylös. Kaikkien järkytykseksi Waters sylkäisi tukevan klimpin suoraan päin fanin kasvoja ja käänsi sitten yleisölle selkänsä. Muut bändit jäsenet ihmettelivät bänditoverinsa mielenoikkua. He yrittivät keskittyä soittoonsa loppukeikan ajan ja olla piittaamatta häiriötekijöistä. Waters ei ottanut enää silmäkontaktia kehenkään vaan soitti keikan loppuun omissa oloissaan.
Gilmour ei palannut setin loputtua soittamaan enää encoreja. Hän pohti mietteliäänä bändinsä tulevaisuutta ja seurasi teknikoidensa vieressä lavan sivussa, kun Waters ja muu bändi soittivat ylimääräisenä numerona improvisoidun bluesjamin. Kuvassa Waters konsertin jälkeisissä tunnelmissa.
KULUI TOVI, kunnes Pink Floydin jäsenet tapasivat seuraavan kerran. Roger Waters oli lähettänyt muille nauhan, josta löytyi hänen ehdotuksensa tulevan albumin rungosta. Vaikka Gilmourin mielestä nauha oli masentavaa kuunneltavaa, piti hän silti bändikumppaninsa ideasta tehdä uusi konseptialbumi.
Waters oli kehitellyt kokonaisuuden, joka tulisi käsittämään albumin lisäksi elokuvan ja ennennäkemättömät mittasuhteet saavuttavan konserttispektaakkelin. Hän halusi säveltää koko levyn itse, eikä suostunut ottamaan apua keneltäkään. Tämä oli kova pala muille jäsenille. Bändin talousasiat olivat ajautuneet surkeaan jamaan huonojen sijoitusten myötä, joten heidän oli pakko myötäillä Watersia ja saada uusi levy tehtyä mahdollisimman pian.
Tuskastuneena tilanteeseen jossa hänen sävellyksensä eivät enää kelvanneet, sai Gilmour idean omasta soololevystä. Sillä välin kun Waters kyhäsi omaa teostaan, sävelsi Gilmour läjän kappaleita ja äänitti ne Ranskassa tarkoin valikoidun soittajakaartin kanssa.
-Minun piti astua ulos Pink Floydin varjosta, Gilmour totesi levyn julkaisun yhteydessä toukokuussa 1978.
GILMOUR OLI NOJANNUT SOUNDINSA tähän asti Binsonin vanhaan kiekkokaikuun, mutta nyt oli sen aika väistyä. Vanha ongelmapesäke jäi studiokäyttöön, eikä sitä nähtäisi enää Pink Floydin keikoilla.
Transistoritekniikan huima kehittyminen 70-luvulla oli tuonut mukanaan täysin uudenlaisen tavan luoda kaiutettuja soundeja. Alettiin puhua delay-efektistä. Ensimmäiset laitteet olivat olleet analogisia, mutta niiden valtakausi jäi lyhyeksi. Digitaaliset efektit valtasivat markkinat nopeasti.
Sähkökitaran soundi oli kaiutettu tähän asti mekaanisesti nauhojen tai magneettirummun avulla (echo). Nyt markkinoille tullut uusi delay oli toistoiltaan selkeämpi, ja vaikka nämä termit menevät usein kitaristien puhekielessä ristiin, on niillä kuitenkin selkeä ero:
Gilmour ei missään vaiheessa käyttänyt nykyään niin arvostettua analogista delayta, vaan siirtyi suoraan antiikkisesta kiekkokaiusta digitaaliseen maailmaan. Hän oli hankkinut Yhdysvalloista Animals-kiertueen loppupuolella valikoimiinsa MXR:n 113 Digital Delay -efektin, joka oli ensimmäisiä markkinoille saapuneita digitaalisia delay-laitteita.
Tämän räkkiin asennettavan efektin tekniikka on nykynormein arvioituna erittäin alkukantaista. Siinä käytettyjä varhaisia digitaalisiruja ei ole enää valmistettu vuosiin. Vanhat laitteet ovat tästä syystä korjauskelvottomia, eikä niitä juurikaan näy enää käytössä.
Koska tämän laitteen soundin kuuleminen on nykyään liki mahdotonta, koin palavaa tarvetta ottaa selvää sen toimintaperiaatteista. Sitä käytettäisiin Pink Floydin seuraavalla, ehkä tunnetuimmalla levyllä, jolla Gilmour keksisi kirjaimellisesti pyörän uudestaan. Miten nuo legendaariset soundit pystyttäisiin toisintamaan 2010-luvun laitteilla?
Käännyin taas jo Binson Echoreciä ruotineeen Janne Paasosen puoleen. Hän löysi MXR 113:sta kytkentäkaavion ja toimitti sen jo 80-luvulla delaylaitteita rakentaneelle Risto Niskalle, joka kertoi laitteen teknisestä toteutuksesta seuraavasti:
-Jokaisessa digitaalisessa kaikulaitteessa tarvittavat AD- ja DA-muunnokset on toteutettu MXR 113:ssa erillisesti, ilman DAC-piirejä. Näillä signaalin resoluutioksi on saatu aikaiseksi 5 bittiä 10 dB:n dynamiikalla. Suurimmalla 300 millisekunnin kaikuasetuksella näytetaajuus on vain 3 khZ, joten audiokaistan taajuus rajoittuu näin ollen 1,5 khZ:iin.
Laitteen resoluutio ja näytteenottotaajuus ovat siis häviävän pieniä modernien laitteiden vastaaviin lukuihin verrattuina. Sen toistot eivät voi siis olla kovinkaan kirkkaita. Gilmourin kitarateknikko Phil Taylor on sanonut laitteesta seuraavaa:
-Dave (Gilmour) pitää siitä, koska vaikka se on digitaalinen laite, se kuulostaa silti hieman sottaiselta, kuten nauhakaiut.
Tämän perusteella on helppo päätellä, että Gilmour mieltyi laitteen lämpimään soundiin ja digitaalisen tekniikan suomaan tarkkuuteen. Hän on kommentista päätellen pitänyt myös nauhakaikujen soundista, vaikkei niitä koskaan käyttänytkään. Risto Niska vahvistaa MXR 113:n tumman soundin:
-Laitteen viivetoistot ovat hyvin tumman ja varmasti hyvin rouhean kuuloisia. Laitteessa on siis väkisinkin persoonallinen ja karismaattinen soundi.
Jos joku haluaa kokea varhaisen digitaalisen delayn soundin, yksi vaihtoehto on säätää modernin delay-laitteen näytteenottotaajuutta samoihin rouheisiin lukemiin kuin 80-luvun alun laitteissa.
Toinen tapa on käyttää digitaalista delay-pedaalia, jonka toistot ovat tarkoituksellisesti "analogisen tummia", mutta pysyvät digitaalisuuden ansiosta muuttumattomina. Nykyään helppo ja luonteva tapa päästä vastaavaan lopputulokseen on vaikkapa Strymon Timeline, josta on muodostunut viime vuosina eräänlainen monipuolisen digitaalisen delay-laitteen standardi.
Vaikka varhaisen digitaaliteknologian tavoitteleminen on nykyään hyvinkin kuriositeettimaista, vuonna 1978 MXR 113 Digital Delay edusti kuitenkin uuden aikakauden alkua. Sen toistot olivat eri luokkaa kuin mössöytyvän Echorecin soundi. Laitteessa on selkeästi ”sitä jotain”, joka on saanut sen pysymään Gilmourin valikoimissa vielä tähän päivään asti. MXR 113 on nähtävissä myös vuoden 2014 levytyssessioissa otetuista valokuvissa.
JULKISELLA PAIKALLA riitely on aina noloa, etenkin kun riitapukarit ovat aikuisia miehiä. Albumin luomisprosessi oli kiihkeimmillään. Roger Waters ja David Gilmour söivät lounasta italialaisessa ravintolassa kesken äänityssessioiden yhdessä tuottajansa Bob Ezrinin kanssa kun tunnelma pöydässä tiivistyi äärimmilleen.
Kosketinsoittaja Richard Wright oli saanut hiljattain potkut. Hänen panoksensa ei ollut riittänyt Watersille. Myöskään rumpali Nick Masonin soitto ei ollut kelvannut bändin johtajalle vaan Waters oli hommannut paikalle studiorumpalin, joka soitti suurimman osan levystä. Nyt pihdeissä oli ainoa hänen lisäkseen levynteossa mukana ollut bändin jäsen, kitaristi Gilmour.
Kaksikko oli palkannut jatkuvien väittelyjen riivaamana sessioihinsa tuottajan, ensimmäistä kertaa Pink Floydin historiassa. Lou Reedin Berlin-levyllä ansioitunut Bob Ezrin ymmärsi Gilmourin uusien kappaleiden sopivan saumattomasti levyn kokonaisuuteen ja yritti suostutella Watersia ottamaan ne mukaan levylle. Tämä kävi kuitenkin kaikkea muuta kuin kivuttomasti. Tunteet nousivat pintaan, eikä ylilyönneiltä vältytty.
Gilmour sai lopulta puskettua mukaan omat biisinsä. Ensimmäinen niistä hyödynsi uutta delay-efektiä täysin uudella tavalla. Yhden nuotin rytmimäiseen nakutukseen perustuva ”Run Like Hell” esitteli ilmestyessään täysin uudenlaisen soundin, joka ei olisi ollut mahdollinen ennen digitaalista delayta.
Tämä demoversio on hyvinkin raakile, mutta siltä on jo selvästi kuultavissa kappaleen tunnusomainen kitarariffi. Teknisesti kappaleen alussa kuultu nakutus on helppo soittaa. Gilmour soittaa siinä kuudestoistaosanuotteja, jotka delaylaite käsittelee niin, että jokaista ääntä kohden muodostuu kolmesta neljään voimakasta mutta tasaisesti vaimenevaa toistoa pisteellisen kahdeksasosan päästä toisistaan.
Tällä tekniikalla Gilmour sai aikaan vangitsevan, primitiivisen, jopa rummutuksen omaisen rytmin. Nuotit seuraavat toisiaan ja luovat vaikutelman hevosen laukkaamista muistuttavasta jatkumosta, joka häipyy vähitellen uuden rytmin alle. Kappale hioutui huippuunsa studiossa.
Varhaisilta demoilta on kuultavissa toinenkin mielenkiintoinen delay-efektiin liittyvä yksityiskohta. ”Another Brick in the Wall” -kappale oli alun perin kitaraosuuksiltaan huomattavasti yksinkertaisempi (5:13).
Tavallista sointupohjaa kappaleeseen kompannut Gilmour oli ilmeisesti oivaltanut kesken sessioiden, että ”Run Like Hellistä” tuttu rytmikäs nakutus sopisi myös tähän biisiin. Hän sovitti kitaraosuutensa uusiksi, ja kappaleen myöhemmässä demossa on kuultavissa hyvinkin samankaltainen delay-efektiin perustuva kitaraosuus. Kappaleesta muodostui lopulta tunnusomainen koko levyn soundimaailmalle, ja sen kolme osaa rakentavat peruspilarin albumin biisijärjestykselle.
Gilmourin soololevyn sessioista toinen ylijäänyt biisi oli täysin erilainen. Sen kertosäemelodia oli tarttuva, vaikka hänellä ei ollutkaan tarjota siihen sanoituksia. Tämä kappale ja sen sovitus olivatkin alituisen väittelyn kohteena.
Kuin tunteenpurkauksena bänditoverilleen kitaristi venyy omassa biisissään uransa parhaaseen suoritukseen.
Watersin raadolliset lyriikat rocktähdestä, joka herätetään lääkeaineilla kuntoon esiintymistään varten, saavat täydellisen vastapainon Gilmourin kitarasoolosta. Jopa kitaristin panosta vähätellyt Waters joutui lopulta myöntämään, että soolo on huikea. Se kuvaa repivästi huumepistoksen saanutta päähenkilöä ja hänen euforista tilaansa kappaleen alkupuolen flegmaattisuuden jälkeen.
33-vuotiaan kitaristin mestaritaidonnäyte (4:28) tulisi jäämään historiaan yhtenä parhaista koskaan levytetyistä kitarasooloista. Rock-journalismi tuskin tuntee yhtään äänestystä tai listaa, jossa soolo ei roikkuisi kärkisijoilla yhdessä Eddie Van Halenin, Jimmy Pagen, Eric Claptonin ja Jimi Hendrixin saavutusten rinnalla.
VAIKKA WATERS olisi ollut studiossa kuinka despoottinen, diktaattorimainen tai suorastaan hullu, on hänen edukseen myönnettävä, että The Wall (1979) osoittautui ehdottomaksi mestariteokseksi. Taiteellisena täysosumana sitä voidaan verrata vuosikymmenen takaiseen The Dark Side Of The Mooniin.
Pink Floyd ei tehnyt levyn jälkeen kiertuetta. He esittivät The Wallin kappaleet alusta loppuun vain kolmessa kaupungissa (Lontoo, Dortmund ja New York) kuudentoista kuukauden aikana. Yhteensä esiintymisiä kertyi 31. Show oli massiivinen, ja konsertit menivät taloudellisesti pahasti pakkasen puolelle. Ironista kyllä, levytyssessioiden aikana erotettu Wright oli soittajista ainoa, joka tienasi konserteista lanttiakaan.
Kapellimestarin vastuu langetettiin Gilmourille. Hän ohjasti muusikoita läpi tarkasti synkronoidun konsertin. Tässä dokumentinpätkässä hänet nähdään testaamassa laitteistoaan soundcheckissä (4:56–5:30).
Osa konserteista myös filmattiin tulevaa elokuvaa varten. Watersin suureksi harmiksi filmiryhmä epäonnistui, ja kuvattu materiaali osoittautui käyttökelvottomaksi. Hän näytti surkean valaistuksen vuoksi taltioinnilla liki hirviömäiseltä, mikä sai koko projektista vastanneen nuoren diktaattorinalun raivoihinsa. Siitä ei ole julkaistu virallisesti kuin nämä muutaman minuutin otokset.
Perfektionisti-sanan uudelleen määrittänyt Roger Waters keskittyi seuraavaksi The Wall -elokuvaan. Taiteilijan paukut eivät kuitenkaan riittäneet näyttelemiseen asti, vaan elokuvan päärooliin otettiin toinen muusikko, Bob Geldof.
Waters kävi pahasti ylikierroksilla kuvausten aikana, ja elokuvan ohjaaja Alan Parker joutui lähettämään hänet ”lomalle” kesken kuvausten, että elokuva saataisiin ylipäätänsä valmiiksi. The Wall -elokuva ensiesitettiin lopulta toukokuussa 1982 Cannesissa.
BÄNDIN VAIKEUDET eskaloituivat huhtikuussa 1982 syttyneen Falklandin sodan myötä. Se oli kivulias paikka koko Britannian kansakunnalle, mutta erityisen kohtalokas siitä tuli Pink Floydille.
Isänsä toisessa maailmansodassa menettänyt Roger Waters koki aseellisen selkkauksen viimeisenä pisarana hänen halveksimaansa viktoriaanista yhteiskuntaa kohtaa. Hän vetäytyi omiin oloihinsa kokoamaan Pink Floydin seuraavaa albumia The Wallin ylijäämäraidoista.
David Gilmourille ei annettu levyn teossa enää osaa eikä arpaa. Hän olisi halunnut säveltää uutta materiaalia, mutta Watersilla oli kiire sivaltaa Britanniaa johtanutta Margaret Thatcheria hänen sotatoimistaan.
Gilmour soitti osuutensa kerralla purkkiin jo levyn demovaiheessa. Richard Wright ei soittanut levyllä nuottiakaan ja rumpali Mason oli mukana vain vaatimattomalla panoksella. The Final Cut -albumista (1983) kehkeytyi kuin vaivihkaa Watersin sooloteos.
Watersin kieltäydyttyä esiintymästä muiden jäsenten kanssa Pink Floyd oli käytännössä hajonnut. Lakimiesten aloittama oikeustaistelu nimen käyttöoikeudesta ajoi bändin johtokaksikon entistä etäämmälle toisistaan, eivätkä heidän välinsä palanneet enää koskaan ennalleen.
PINK FLOYDIN esiintyminen vuoden 2005 Live 8 -tapahtumassa jätti ilmaan valtavan määrän spekulaatiota. Soittaisivatko Gilmour ja Waters vielä yhdessä? Valitettavasti näin ei tapahtunut. Esiintyminen jäi viimeiseksi kerraksi, kun klassinen Pink Floyd -nelikko nähtiin yhdessä samalla lavalla. Viimeisetkin toiveet paluusta murenivat kun kosketinsoittaja Richard Wright menehtyi vuonna 2008.
Roger Waters lähti kiertueella The Wall -teoksensa kanssa vuonna 2010. Kitarasoundeiltaan show tarjosi täysin uudenlaisen asetelman. Kitaraa soitti kiertueella Gilmourin sijaan Dave Kilminster, jonka tehtävänä oli tulkita tämä legendaarinen albumiteos nuotista nuottiin.
Vaikka Gilmour ei ollutkaan enää mukana, halusin nähdä tämän esityksen palavasti ja vakuuttuneena ensimmäisestä Helsingin-konsertista kävin katsomassa show’n toistamiseen seuraava vuonna.
The Wall -kiertue jatkui kolmen vuoden ajan ja internetissä velloneet huhut Gilmourin yllätysvierailusta kävivät lopulta toteen. Oli kulunut kuusi vuotta Live 8 ‑esiintymisestä, kun kitaristi nousi vielä kerran lavalle vanhan bändikaverinsa kanssa.
Ilta oli ikimuistoinen, eikä fanien itkulta ja tunteen purkauksilta vältytty. Gilmourin soittama kappale oli aikoinaan eripuraa aiheuttanut, nyt jo legendaarinen ”Comfortably Numb”, ja kun tämä yhteisesiintyminen jäi The Wall -kiertueen ainoaksi, voitiin ympyrän katsoa sulkeutuneen. Viimeinen kertosäe ja siirtymä ikoniseen loppusooloon alkavat kohdasta 5:10.
MARRASKUUSSA 2014 yksi maailman vaikutusvaltaisimmista bändeistä julkaisi viimeisen levynsä The Endless River. Vaikka jotkut tuomitsivat sen rahastukseksi, on se mielestäni upeaa kuultavaa. Levyä ei käy ohittaminen, vaikka Roger Watersin panosta ei äänitteellä kuulla.
Levy perustuu vuoden 1994 Division Bell -levyn äänityksiin, joissa edesmennyt kosketinsoittaja Richard Wright oli vielä mukana. Hänen soundinsa on bändin soinnin peruspilari, kuten Gilmourin kitarointikin. The Endless Riverin tarkoituksena on ollut epäilemättä kunnioittaa kosketinsoittaja Richard Wrightin muistoa. Myöskään alkuperäisen rumpalin Nick Masonin henkisen presenssin tärkeyttä bändin nokkamiehen inspiroimiseen ei voi yliarvioida.
The Endless River on luonnollista jatkoa Gilmourin uralle, jossa arvokkaasti vanheneva herrasmies tuottaa upeaa, korvia hivelevää musiikkia. Gilmourin musiikki on ollut jo vuosikymmenen ajan unenomaista ja ajelehtivaa, myös ambientiksi kutsuttua äänenvirtaa. Omalta osaltani The Endless River herätti Gilmour-innostukseni taas täyteen liekkiin, enkä kyllästynyt siihen millään, sillä hänen soittonsa ja soundinsa (2:18) on levyllä liki eeppistä kuultavaa.
GILMOURIN YLIMAALLISEN KAUNIS soittotyyli on yksi kaikkien aikojen tavoitelluimmista. Se painii eteerisyydessään täysin omassa sarjassaan ja vuosien saatossa moni kitaristi on halunnut ja haluaa edelleen kuulostaa David Gilmourilta. Mikä merkittävintä, Gilmour on kehittänyt ilmaisuaan vanhetessaan. Ainakin jos kitaran soittoa arvioidaan puhtaasti sen perusteella, mitä tunteita ja minkälaisia mielleyhtymiä se herättää. Viimeisiä herran livetaltiointeja katsoessa tuntuu, että aikoinaan vuoden 1994 PULSE -videolta ihastelemani kaveri oli tuolloin vasta harjoittelemassa kitaran soittoa.
Pink Floydin äänimaisema kulminoituu pitkälti voimakkaasti kaiutettuun äänikuvaan. Kitaristit tietävät, että Gilmour käyttää paljon efektilaitteita ja arvelut hänen hyödyntämistään efekteistä ovat kitarapalstojen kiivaimpia keskustelunaiheita ympäri maailman.
The Endless Riverin yhteydessä julkaistussa lehtiartikkelissa on nähtävissä, että Gilmourin valikoimassa on mukana on myös täysin uusia delay-efektejä. Tuntuu erikoiselta, että maailman parhaimmaksi tituleerattu kitaristi haalii vielä kuusikymppisenäkin uusia pedaaleja kuin nuori, nälkäisenä soundiaan etsivä kitaristinalku. Moni tuntemani parikymmentä vuotta nuorempi soittaja on mielestään jo löytänyt oman soundinsa ja toteaa mantramaisesti käyttävänsä samoja laitteita elämänsä loppuun asti. Gilmour näkee asian mitä ilmeisemmin toiselta kantilta. Inspiraatiota tulee ruokkia, keinolla millä hyvänsä.
Voisiko kuka tahansa kuulostaa David Gilmourilta, jos vain tietäisi millä kaikulaitteella hän on soittanut Pink Floydin legendaariset levyt? Ei varmastikaan. Jos et pääse mielestäsi samaan lopputulokseen vaikkapa sitten jo mainitulla nykyajan standardiksi muodostuneella Strymon Timelinella, ratkaisua kannattaa etsiä muualta.
Vastaavasti voisi kysyä ymmärtääkö Gilmourkaan, mistä hänen soundissaan on kyse? Hänen kitarateknikkonsa Phil Taylorin näkemys on lienee lähimpänä totuutta, kuin mitä kukaan pystyy aiheesta argumentoimaan. Tässä on otteita hänen haastattelustaan Guitarist -lehden helmikuun 2015 numerossa:
- Gilmour ymmärtää soundinsa ainutlaatuisuuden, mutta ei tee siitä kummempaa numeroa. Olen pistänyt jo pitkään merkille, että Gilmourin sormet ovat hyvin paksut ja että hänellä on hyvin vahvat kädet.
- Kitaristien erot ovat heidän tatsissaan kitaraan ja sen kieliin. Gilmourin taimikäsitys on myös persoonallinen, eli soittaako hän nuotin iskulle, ennen vai jälkeen.
- Dave (Gilmour) ei ajattele tätä sen kummemmin, hän vain soittaa. Niinhän me kaikki teemme, vain soitamme. Hänen tyylissään on vain jotain taianomaista. Olen kuullut satojen kitaristien soittavan Comfortably Numbin sooloa, mutta kukaan heistä ei kuulosta samalta kuin Dave. Hän omistaa tuon soundin, se on hän!
Tästä innostuneena googlasin myös Phil Taylorin vanhoja haastatteluita, joista on luettavissa vastaavanlaisia kommentteja.
- Hänen kykynsä soittaa vireessä ja löytää juuri oikea mikrointervalli on uskomaton. David löytää bluesmaisilla venytyksillään juuri oikean nuotin ja kaiuttaa sitä delay-efektillä kauniisti. Hän osaa soittaa nuotin juuri oikeaan aikaan ja venyttää sitä hienosti suhteessa kappaleen rytmiin.
- Minusta on huvittavaa kuinka ihmiset luulevat voivansa kopioida hänen soundinsa käyttämällä täsmälleen samoja laitteita. Todellisuudessa, vaikka tuplaisit hänen laitteensa kuinka tarkasti, et voi ikinä tuplata hänen persoonaansa.
JOS DAVID GILMOUR on niin ihailtu, onko hän sitten itse mielestään valmis soittajana? Tuskin. Edellisen Pink Floyd-albumin ja sitä seuranneen syyskuussa 2015 julkaistun Rattle That Lock -sooloalbumin perusteella on selvää, että hänen oppimiskäyräänsä on vielä jäljellä, eikä sille näy loppua.
-Minulla ei ole mitään maagisia efektejä tai muutakaan jotka auttaisivat minua saavuttamaan soundini. Ollakseni rehellinen, en edes muista miten mikäkin soundi saatiin aikaiseksi studiossa. Voisin kävellä mihin tahansa musiikkikauppaan, ottaa kitaran, pari tavallista pedaalia ja vahvistimen ja kuulostaisin itseltäni. Soundini ei tule kustomoiduista laitteista. Se tulee sormistani.
Vuonna 2009 Gilmour vastasi samassa julkaisussa kysymykseen kitarasoundinsa saloista täsmälleen samoin kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemminkin:
-Jos ollaan rehellisiä, en oikeastaan tiedä – tai välitä – niin paljon enää noista jutuista, enkä ole aina edes täysin varma miten signaalini on reititetty. Olen sanonut tämän aikaisemminkin, mutta toistan sen: voisin mennä mihin tahansa soitinliikkeeseen kaupungissa, löytää sieltä tarvitsemani, ja lopputulos olisi mainio.
Hän toisti siis 63 vuoden ikäisenä täsmälleen samaa mantraa kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Tietäen, kuinka monta delay -pedaalia hän on näinä vuosina kokeillut läpi, lausunto tuntuu hieman oudolta. Hankkiiko hän vieläkin efektejä inspiroituakseen vai etsiäkseen jotain päässään kuulemaa soundia, jota ei ole vielä löytänyt?
OMAN TUNNISTETTAVAN äänen löytäminen on muusikolle elinikäinen haaste. Vaikka olisi kuinka taitava, ei soittajan ura lähde koskaan lentoon, jos hän tyytyy vain jäljittelemään muita. Silti valitettavan moni kitaristi käyttää koko elämänsä kuulostaakseen joltain toiselta. David Gilmour valitsi aikoinaan erilaisen lähestymistavan. Hän oli selkä seinää vasten Syd Barretin lähdön jäljiltä, eikä Gilmourille toisten soundin kopioiminen ei ollut vaihtoehto.
Kun ihminen tuntee kehittyvänsä siinä mitä hän tekee, on hänellä mahdollisuus säilyttää intohimo tekemisiinsä elämän loppuun asti. On tosin mahdotonta sanoa, jaksanko itse innostua Gilmourin iässä enää yhtään mistään. Toivottavasti. Sarkaa ainakin riittäisi.
Mitäpä jos harjoittelisin kitaran kielten venytyksiä? Niin että pystyisin kontrolloimaan niiden paluun täydellisen tasaisena, oikeassa rytmissä. Soittaisinko vaihteeksi vain yksinkertaisia melodioita ja keskittyisin todella siihen, mitä tunnetta haluan soitollani välittää. Niin, että joka nuotilla olisi tarkoitus. Onko oma soundini ollut kaikki nämä vuodet lähempänä kuin olen arvannutkaan?
24.6.2015 Kimmo Aroluoma (päivitetty 19.7.2020)
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitararoudari.
© 2024 Custom Boards Finland.
