Björn Juhl on suunnitellut kaikki Mad Professor -nimen alla julkaistut efektit ja vahvistimet. Nimi “hullu professori” ei ole kaukaa haettu, ja Björnin maine on kiirinyt pitkälle miehen edellä. Chicagon kitaramessuilla hänestä kuvattu klippi päätyi eri valmistajia esitelleeseen vuoden 2007 Fuzz: The Sound that Revolutionized the World -dokumenttielokuvaan, ja teki hänestä myyttisen hahmon ympäri maailmaa. Björnin taannoinen Helsingissä pitämä vahvistinluento on monimutkaisuudessaan jo legendaarinen. Tällä hetkellä Björn on yksi kysytyimmistä pedaalisuunnittelijoista ympäri maailman.
Kertaan Mad Professorin ja BJFE:n yhteisen historian sellaisena kuin minä ja Mad Professorin toimitusjohtaja Harri Koski sen muistamme.
Björn Juhl ja Harri Koski tapasivat ensimmäistä kertaa vuoden 2000 Tukholman kitaramessuilla. Harri oli katsellut pitkin viikonloppua, kuinka Björn istui yksin omalla kojullaan, edessään vain kulhollinen karkkeja ja yksi pedaali. Vähitellen Harri alkoi tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.
Björn modasi noihin aikoihin paljon vahvistimia, ja oli tehnyt messuja varten pedaalin demonstroidakseen näkemystään vahvistinmodauksistaan. Harrin näkemä pedaali oli kuin Blackface-ajan Fender, jota oli modattu Marshallin suuntaan. Harri testasi pedaalia, ja vakuuttui sen soundista välittömästi.
Harri oli maahantuonut pedaaleita jo muutaman vuoden ajan. Hänelle oli muodostunut hyvä vainu efektipedaalien suhteen. Harri tiesi, milloin pedaalissa oli jotain erikoista, ja ehdotti Björnille yhteistyötä. Harri alkaisi jälleenmyymään ja jakelemaan BJFE:n pedaaleita omien verkostojensa kautta. Alkuun vaadittiin paljon suostuttelua ja monta olutkolpakkoa, ennen kuin Björn myöntyi tarjoukseen.
Björn käytti messuilla nähdystä pedaalista nimeä Fuzz 1. Harri tiesi kokemuksesta, että Overdrive-nimi myisi efektiä paremmin, joten he muuttivat pedaalin nimeksi Baby Blue Overdrive. Sininen väri juonsi Björnin itse maalaaman Stratocasterin väristä. Ensimmäisen pedaalierän maalit olivat jäämiä tästä projektista.
Pedaali osoittautui välittömäksi hitiksi, ja alkoi heti myydä hyvin. Jotkut Harrin maahantuomat boutique-valmistajat jopa suivaantuivat, kun Harri julkaisi oman pedaalinsa ja mainosti sitä “maailman parhaana overdrive-pedaalina”. Kyseiset valmistajat lopettivat yhteistyön Harrin kanssa saman tien.
Sana uudesta pedaalimerkistä alkoi kiiriä yhä laajemmin. BJFE:n pedaaleita päätyi kitarakamafoorumien tourbox-kierroksille, joissa forumien jäsenet kierrättivät ja vertailivat pedaaleitaan. BJFE:n suosio kasvoi kasvamistaan, ja tilauksia sateli sisään. Björn tekikin pedaaleita minkä kerkesi, mutta kysyntää oli aivan liikaa yhden miehen vastattavaksi.
Björn teki jokaisen pedaalin kuten oli tehnyt ensimmäiset prototyypitkin. Hän syövytti itse reiät piirilevyihin ja porasi pedaalikoteloiden aukot käsiporalla. Björnin vaimo teki kaikki maalaukset ja koteloiden tekstit. Jossain vaiheessa Björn sai kaverinsa auttamaan häntä reikien tekemisessä, mistä johtuen reikien paikat koteloissa vaihtelivat. Pedaalikotelot tilattiin ruotsalaiselta Elfalta – samoja koteloita käytettäisiin myös tulevissa Mad Professorin Handwired-pedaaleissa.
Kotelot oli alunperin suunniteltu sairaalalaitteiden polkimien koteloiksi, joten ne kestivät käyttöä hyvin. Harri auttoi Björniä parhaansa mukaan, ja etsi hänelle muun muassa piirilevyvalmistajan ja komponenttitoimittajia. Näiden hyödyntäminen olisi auttanut Björniä nopeuttamaan tuotantoa, mutta Björnille oli luontevampaa pitää asiat omissa näpeissään ja tehdä kaikki alusta loppuun asti itse.
Vuonna 2001 Harri ja Björn alkoivat keskustella vahvistimen suunnittelusta. Heidän vaatimattomana ajatuksenaan oli tehdä maailman paras nykytuotannossa oleva kitaravahvistin. Björn sanoi, että hän osaisi suunnitella sellaisen, muttei halunnut valmistaa sitä itse. Harri oli huollattanut vahvistimia Tampereen Wahvarikellarin Jukka Mönkkösellä ja kysyi tältä, haluaisiko hän ryhtyä tekemään vahvistimia Harrille. Jukka suostui, ja ryhtyi valmistamaan vahvistimia.
Vielä samana vuonna Harri ja Jukka osallistuivat alihankintamessuille etsiäkseen sopivia koteloiden toimittajia Suomesta. Tämän jälkeen he tapasivat Björnin legendaariseksi muodostuneessa Tukholman-risteilyn palaverissa, jossa miehet seilasivat Itämerellä edestakaisin Helsingin ja Tukholman väliä.
Risteilyn aikana syntyi yhteinen päätös valmistaa maailman paras kitaravahvistin, joka sai nimen Mad Professor CS-40. Tästä vahvistimesta tulisi ensimmäinen Mad Professor -nimen alla kulkeva tuote. Monien mielestä herrat onnistuivat tavoitteessaan. Vahvistin oli yhdistelmä huippukomponentteja, nerokasta suunnittelua ja erinomaisia kätten taitoja. Ensimmäinen prototyyppi vahvistimesta saatiin ulos lokakuussa 2002 Tukholman kitaramessuilla. Kuvassa tehotiimi Björn ja Jukka.
Kaikki olivat tyytyväisiä aikaansaamaansa vahvistimeen. Myös sen arvostelut olivat mairittelevia. Vähitellen syntyi keskustelua ajatuksesta, voisiko Mad Professorin nimen alla valmistaa myös Björnin suunnittelemia pedaaleita?
BJFE-mallien lukumäärä oli tässä välissä kasvanut, mutta saatavuus oli edelleen heikohko. Kysyntää sen sijaan oli runsain mitoin. Pedaaleille tarvittiin nyt tekijä, joka pystyisi tasaiseen laatuun ja toimittamaan niitä haluttuja määriä.
Harri ja Jukka palasivat alihankintamessuille tarkoituksenaan etsiä Suomesta kumppani pedaalien tekoon. Moni naureskeli heille, kun he esittelivät muutaman komponentin piirikorttia, jota he halusivat teettää alihankintana. Elektroniikkaosaajia oli runsaasti, mutta ajatus kitaraefektin tekemisestä Suomessa sarjavalmisteisena oli vielä ennenkuulumaton. Yhteistyötyökumppani löytyi kuitenkin Pohjois-Suomesta, ja pedaalien tuotanto saatiin käyntiin, vaikkakin aluksi vaatimattomilla tuotantomäärillä.
Pedaalien valmistamista alettiin suunnitella Mad Professor -nimen alla vuonna 2006. Samana vuonna miehet perustivat Mad Professor Oy:n. BJFE:n Little Green Wonder oli ensimmäinen pedaali, joka siirtyi sellaisenaan Mad Professorin linjastoon. Se saatiin esille tammikuun 2007 NAMM-messuille.
Seuraava pedaali oli Mighty Red Distortion, joka oli evoluutioaskel BJFE:n Dyna Red Distortionista. Kolmantena julkaistiin Mad Professorille varta vasten suunniteltu Deep Blue Delay. Viimeksi mainitut pedaalit olivat esillä jo paria kuukautta myöhemmin, maaliskuun Frankfurtin messuilla.
Näistä kolmesta pedaalista Deep Blue Delay oli aikanaan todellinen edelläkävijä. Tuohon aikaan kaikki kaikupedaalit kierrättivät koko kitarasignaalin digitaaliprosessorien läpi. Björn onnistui kuitenkin kehittämään tavan lähettää pedaalin läpi suoran signaalin niin, että siitä otetaan vain pieni näyte, jota hidastetaan digitaalisesti. Tämä loi erittäin aidon kuuloisen Echoplex-tyyppisen viive-efektin, jonka soundi oli ollut Harrin oma suosikki jo vuosia.
Vaikka Baby Blue Overdrive oli ollut iso hitti, varsinainen läpimurto odotti vielä itseään. Björn suunnitteli pedaaleita edelleen myös BJFE-merkille. Hän teki Harrille lahjaksi Supro-vahvistimen soundia mukailevan pedaalin, joka päätyi miesten mukana messuille. Monet ihastuivat pedaaliin ikihyviksi, ja tuntui turhalta jättää se vain yhteen kappaleeseen. Näin syntyi BFJE:n kovin hitti, Honey Bee Overdrive. Siitä muodostui BJFE:n ylivoimaisesti halutuin malli, vaikka muillakin pedaaleilla toki oli jatkuvaa kysyntää maailmalla.
Harri Koski muistaa muun muassa, kuinka Sonic Youthin Thurston Moore ja Lee Ranaldo tilasivat Honey Beet kiertuemanagerinsa välityksellä. Hekin joutuivat odottamaan pedaaleitaan kuten muutkin, eli useamman kuukauden ajan. Syntyi keskustelua, pitäisikö sama pedaali tehdä myös Mad Professorin nimen alla. Björn koki pedaalien suunnittelun kuitenkin aina evoluutiona, eikä halunnut toistaa samaa kaavaa useampaan kertaan.
Honey Been yleissoundi oli tummahko, ja se oli suunniteltu Fenderin kitaralla ja Fenderin vahvistimella soitettavaksi, joissa yläpäätä on omasta takaa. Mad Professorin versiosta tehtiin avoimemman kuuloinen sekä hiukan rankemmaksi säröytyvä. Björnin itsensä mukaan hän halusi pedaalin toimivan Mad Professorin vahvistimen kanssa niin, että sen gain-kanavan ja pedaalin yhdistelmällä saataisiin aikaiseksi heavy-tyyppinen soundi. Lisäksi pedaali puhdistuisi kitaran volumella hyvin ja sopi mainiosti bluesmiehen tarpeisiin.
BJFE:n pedaaleita lähetettiin nyt ympäri maailman. Suurin osa meni Yhdysvaltoihin, Japaniin ja Australiaan. Muita korkean kysynnän maita olivat muun muassa Kiina, Thaimaa ja Egypti. Suomesta tilauksia tuli todella vähän, vain noin prosentin verran. Keski- ja Etelä-Eurooppa olivat myös hiljaisempia, vaikka sieltä jonkun verran tilauksia satelikin.
Odotuslista kasvoi yli äyräiden. Vaikka Mad Professor julkaisi jo omia pedaaleitaan, ihmiset janosivat edelleen Björnin itse tekemiä versioita. Jälleenmyyjät ympäri maailmaa olivat myös tajunneet pedaalien valtavat suosion, ja tilasivat BJFE:tä yhä kasvavia määriä. Heidän tilauksensa olivat isoja, jopa sadan kappaleen kertamääriä. Hirtehistä kyllä, toimitettavaksi asti olevia pedaaleja oli vain harvakseltaan.
Vuoden 2008 alkupuolella Harri ilmoitti kauppiaille, ettei BJFE-pedaaleita ole enää saatavilla jälleenmyyntiin. Tämä siivitti omalta osaltaan Mad Professorin leviämistä. Samalla odotuslista kasvoi koko ajan. BFJE-pedaaleita tuli, mutta paljon harvempaan tahtiin kuin varauksia sateli sisään. Harri ei tiennyt koskaan etukäteen, mitä pedaaleita Björn seuraavaksi lähettäisi. Yleensä hän teki niitä, joiden valmistus häntä inspiroi eniten tai joihin hän sai haalittua komponentit helposti kasaan. Jollain kerroilla Harri saattoi vastaanottaa 20 pedaalia tai enemmänkin. Välillä posti saattoi tuoda vain muutaman pedaalin. Samaan aikaan asiakkaat kuormittivat asiakaspalvelua sähköposteilla ja kyselivät varauksiensa perään.
Vuonna 2008 Mad Professorilla oli jo seitsemän pedaalia mallistossaan. Tuore yritys oli halunnut saada valikoiman nopeasti kasaan, ja siinä he myös onnistuivat. Apunaan heillä oli Björnin ehtymättömältä tuntunut ideapankki. Björnillä ei koskaan ollut aikomusta lopettaa BJFE-merkkiään, eikä hän tätä kirjoittaessakaan ole sitä virallisesti tehnyt.
Ensimmäisen seitsemän pedaalin mukana oli myös äärimmäisen suosittu Forest Green Compressor. Valtaosa maailmalla olleista kompressoreista oli Ross-kompressorin klooneja. Kuten MXR:n Dynacomp, ne värittivät kitaran signaalia voimakkaasti. Björnin ja Harrin tarkoituksena oli tehdä studiotasoinen Universal Audion LA-tyylinen kompressori. Taas kerran Björn onnistui mainiosti, ja tuloksena oli luonnollinen kompressointi ilman sen edeltäjien meluisuutta. Esikuvat tällekin kompressorille löytyivät BJFE:n valikoimasta.
Yksi fiksuimmista päätöksistä joita Harri Koski BJFE:n suhteen teki oli, ettei hän ottanut koskaan asiakkaiden rahoja vastaan etukäteen. Koska takeita toimituksista ei ollut eikä Harri pystynyt antamaan edes suuntaa antavia toimitusaikoja, oli täysin turhaa luvata kenellekään liikoja.
Harri teki aika ajoin Björnille koonteja kaupan odotuslistasta. He kävivät läpi BJFE:n mallit ja ilmoittivat, montako asiakasta kutakin mallia odotti. Honey Bee ‑varauksia saattoi olla viisikymmentä kappaletta, mutta huolimatta siitä Björn saattoi lähettää viisi kappaletta Blueberry Bass Overdrivejä! Listalla näitä oli varattuna kolme kappaletta, mutta kaikista kysytyintä Honey Beeta ei sen sijaan kuulunut. Tuntui, että Björn teki pedaaleita sitä mukaa kun inspiraatio iski.
Harri neuvoi Björniä nostamaan joko hintojaan tai tuotantomääriään. Björn ei tehnyt kumpaakaan. Monet kauhistelivat uusien pedaalien hintoja, jotka olivat 300 € luokkaa. Pahimmillaan pedaaleita tilanneet jobbarit möivät BJFE-speduja eteenpäin eBayssä moninkertaisin hinnoin. Jossain vaiheessa 500–1000 $ oli käypä hinta mille tahansa käytetylle BJFE-pedaalille. Tämä tilanne tuntui turhauttavan sekä Björniä että Harria. Liikkeelle oli lähdetty soundi edellä, ja nyt jobbarit ostivat pedaaleita vain myydäkseen ne heti eteenpäin.
Pitääkseen inspiraatiotaan yllä, Björn alkoi tekemään BJFE Custom Shop -pedaaleita. Ne olivat käytännössä hänen omia soundikokeilujaan varten tehtyjä prototyyppejä. Harrille satoikin lähes päivittäin varauksia malleista, joista hän ei ollut kuullutkaan. Samaan aikaan BJFE:n perusmalleilla oli satojen asiakkaiden jonot. Jonkun aikaa Björn teki enemmän Custom Shop -malleja kuin perusmalleja. Pian niidenkin virta kuitenkin tyrehtyi.
Tällä välin Mad Professorin pedaaleita myytin koko ajan enemmän. Pedaalien kysyntä oli kuitenkin vielä rajattu, koska monien kauppiaiden mielestä Mad Professorin pedaalit olivat liian kalliita. Jos Mad Professor halusi kasvaa, tuli heidän pystyä samaan tuotannon tehokkuuteen kuin muutkin maailman pedaalivalmistajat. Harri tiesi entuudestaan, etteivät tunnetuimmatkaan boutique-merkit tee aina pedaaleitaan itse, ja alkoi etsiä alihankkijaa Kaukoidästä.
Koska kaikki laadukkaimmat elektroniikan komponentit (esim. Alfa-potentiometrit) tehdään Taiwanissa, tuntui luonnolliselta aloittaa yhteistyökumppanin etsiminen sieltä. Maalla on pitkä historia korkean teknologian maana ja laadukkaiden pedaalien valmistuksessa. Tarkan seulomisen jälkeen sopiva kandidaatti löytyi, ja neuvottelut alkoivat. Koe-eriä ja prototyyppejä läheteltiin puolin ja toisin. Homma tuntui toimivan hienosti. Jukka suunnitteli olemassa olevista pedaaleista PCB-versioita, joissa käytettiin samoja komponentteja kuin käsintehdyissä pedaaleissa. Kaikki totesivat, että alihankkija pystyi vastaamaan Mad Professorin korkeisiin laatuvaatimuksiin. Yhteistyö saatiin alulle.
Uuden sarjan laatu osoittautui yhtä hyväksi, jollei paremmaksikin kuin käsintehdyssä sarjassa. Virheprosentti oli pienempi, minkä myötä Harri mietti luopumista käsintehdystä sarjasta. Sitä kuitenkin jatkettiin, sillä maailmalla oli vielä kauppiaita, joille handwired oli tärkeä asia. Molemmat linjastot kulkivat rinta rinnan yhdessä BJFE:n omien pedaalien kanssa.
Nyt Mad Professorin pedaalit levisivät laajemmalle. Uusia malleja julkaistiin tasaisesti, ja niitä myös myytiin hyvin. Myös BJFE:tä tehtiin pienissä määrissä. Vuosien 2011–2012 välillä Harri vastaanotti arviolta kolmisenkymmentä BJFE-pedaalia, kun jälkitoimituslista meni jo tuhansissa. BJFE:n hurja kysyntä siivitti epäilemättä myös Mad Professorin menekkiä, ja niitä myytiin jo tuhansia kappaleita ympäri maailman.
Mad Professorin maine levisi myös Guitar Centerin uuden sisäänostajan korviin. Hän oli ekspertti boutique-pedaaleissa, ja alkoi haalia lupaavia merkkejä talliinsa. Tähän mennessä Guitar Centerin valikoima oli kattanut vain isoja, sarjavalmisteisia merkkejä. Liike kohensi nyt imagoaan, ja avasi erillisiä Platinum-storeja, joihin he keräsivät boutique-valmistajien pedaaleja ympäri maailman.
Guitar Center lähestyi Mad Professoria, ja ilmoitti haluavansa tehdä exclusive-mallin heidän kanssaan, kuten he olivat tehneet aiemmin monien muidenkin valmistajien kanssa (mm. MXR ja T-Rex).
Pöytään heitettiin kysymys: Mikä on maailman halutuin kitarasoundi? Vastaus kuului: Eric Johnsonin soolosoundi. Guitar Center tiedusteli mahdollisuuksia valmistaa pedaali, jossa tämä soundi olisi. Björn ja Harri ryhtyivät tahoillaan hommiin.
Eric Johnsonin -nimellä oli tehty juuri fuzz-pedaali, mutta Mad Professorilla tiedettiin, ettei kuuluisa soundi ollut pelkästään sen varassa. Ratkaisevassa osassa oli fuzzin lisäksi kovaa huudatettu Marshall-vahvistin sekä Echoplex-kaiku, jota hän käytti kaikissa sooloissaan. Björn alkoi suunnitella pedaalia, joka synnyttäisi kyseisen soundin, käytettiin sitten mitä vahvistinta hyvänsä.
Björn teki efektistä muutaman version. Jo hänen ensimmäinen eteenpäin lähettämänsä prototyyppi oli välitön menestys. Haasteena oli vielä saada ängettyä kaksi efektiä samaan, pieneen koteloon. Lopulta Jukka onnistui siirtämään efektin PCB-kortille, ja tuotanto saatiin käyntiin. Mad Professor onnistui tässä tiiminä upeasti, ja loppusilauksena pedaalille annettiin osuva nimi, Golden Cello.
Guitar Center satsasi valtavasti Mad Professorin brändiin ja mainontaan. Merkki esiintyi yrityksen kotisivujen etusivulla ensimmäisenä boutique-pedaalimerkkinä. Kitaralehdissä julkaistiin sivun kokoisia mainoksia, ja merkki nousi yhä laajempaan tietoisuuteen. Vaikka jotkut kauppiaat purnasivatkin ettei heillä ole Golden Celloa, lisääntynyt merkin tunnettuus auttoi myös muiden pedaalien menekkiä.
Puolisen vuotta Golden Cellon jälkeen julkaistiin Amber Overdrive, jossa oli liki sama säröosasto kuin Golden Cellossa. Se oli jopa hieman monipuolisempi, koska kotelon sisällä oli nyt enemmän tilaa. Echoplex-osiota tämä pedaali ei sisältänyt, vaan se sisällytettiin seuraavaan pedaaliin nimeltä Bluebird Overdrive.
Tämän pedaalin säröosasto oli hyvin erilainen kuin Golden Cellossa, ja kallellaan enemmänkin seuraavaksi julkaistavaan Royal Blue Overdriveen, josta muodostui yllätyksekseni todellinen kivijalka Mad Professorin valikoimaan ja koko merkin suurin suosikkini.
Maailmanlaajuisen kysynnän räjähtämisen myötä Harrin aika oli kortilla. Hän halusi keskittyä nyt pelkästään Mad Professorin pyörittämiseen, ja elokuussa Harri myi maahantuontinsa pois. Toiseksi uudeksi yrittäjäksi astui kitarateknikkona bändien kanssa kannuksensa hankkinut allekirjoittaneenne.
Suunnitellessani avajaisia mietin, olisiko Björnillä kiinnostusta tehdä erikoiserä BJFE-pedaaleita uuden kaupan kunniaksi?
Otimme Björniin yhteyttä, joka lupautui tekemään jotain, mutta sanoi miettivänsä hetken, mitä. Suureksi yllätykseksemme hän kertoi tekevänsä 30 kappaletta Baby Blue Overdrive -pedaalia! Kyseessä oli BJFE:N ensimmäinen malli, joka myös aloitti koko merkin menestystarinan.
Pedaalia ei oltu tehty vuosikausiin. Siinä oli käytetty NOS-komponentteja, joita ei ollut enää saatavilla. Kaiveltuaan varastojaan Björn oli kuitenkin löytänyt erän tarvittavia osia. Björnin lupaus tuntui uskomattomalta. Varmistaaksemme pedaalien saatavuuden tilasimme ne Björniltä jo kuukausia etukäteen takahuoneeseen odottamaan uuden verkkokaupan avaamista. Kun pedaalit lopulta saapuivat, Mad Professorin Jukka ja Harri eivät uskoneet silmiään. Miten tämä oli mahdollista? Vuosiin Björniltä ei oltu saatu mitään, mutta nyt edessämme oli laatikollinen BJFE-pedaaleita!
Uusi verkkokauppamme näki päivänvalon marraskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2012. BJFE:n Baby Blue Overdrive laitettiin myyntiin keskiyöllä. Ne myytiin loppuun kuudessa tunnissa.
3.9.2014 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitararoudari.
© 2024 Custom Boards Finland.
