Kiusaus jäädä turisemaan ja ottamaan hörppyä on teknikolle kova. Järki sanoo, että pitäisi levätä, mutta pää vaatii nollausta ja hyvitystä päivän rasituksille. Keikan jälkeen on usein vielä niin ylikierroksilla, ettei nukkumaanmenosta tule mitään. Bussissa pieni rupattelutuokio eskaloituu helposti seuraavan päivän krapulaksi. Ihmiskeho on vuorokauden aikana todella lujilla. Pari tuntia sitten adrenaliinitasot olivat korkeimmillaan, mutta nyt kehon pitäisi levätä. Ristiriitaista, mutta se on kiertueammattilaisen osa.
Omassa poterossani olen viimein yksin, omien ajatusteni kanssa. Bussi lähtee liikkeelle, ja moottorin hurina rauhoittaa matkaajat uneen. Tai ainakin ne, joilla on tarkoitus nukkua. Bussin etutilan jytke muistuttaa alituiseen kiertueen jatkuvasta sykkeestä, jota yritän paeta omaan sänkyyni. Taakse jäävät vähitellen kaupunki, keikkapaikka ja sen ihmiset. Huomaan ajattelevani kotia; kiertuetta on kestänyt jo kuusi viikkoa, ja vielä olisi pari viikkoa edessä. Yleensä tässä vaiheessa paatuneinkin karju murenee ja pohtii tulevaisuuttaan valitsemallaan tiellä. Olit sitten rocktähti tai kiertueen nuorin teknikko, juuri ennen nukahtamista kaikki ovat samanarvoisia. Kotona odotetaan miestä saapuvaksi, mutta tässä sitä mennään keskellä tuntematonta, kohti tuntematonta .
Tunnen kouraisun vatsanpohjassani ja tajuan, etten käynyt kakkosella keikan jälkeen. Seuraavaan kaupunkiin olisi vielä kymmenisen tuntia. Ei auta kuin hakeutua sykkyrään ja toivoa, että kouraisu johtuu koti-ikävästä eikä syömästäni katuruoasta. Vatsaa kuristaa ja silmissä sumenee, makuupaikan katto tuntuu matalammalta kuin koskaan. Vaivun uneen, jota joku voisi kai kutsua sammumiseksikin. Kiertueella lepo on tätä.
Puhelimeni soittoääni rikkoo hiljaisuuden ja herättää minut. Aamut ovat herkkiä hetkiä, kun nukutaan samassa tilassa kymmenen muun ihmisen kanssa. Mieleni tekisi torkuttaa, mutta olen moiseen hupiin täysin väärässä paikassa. Vieressä kuorsaava artisti on juhlinut eilen myöhään, ja haluaa nukkua niin pitkään kuin unta piisaa. Jos torkutan, on päivän ensimmäinen dilemma käsillä. Liian aikaisin herännyt artisti on kiukkuinen artisti, enkä halua joutua silmätikuksi heti aamusta.
Kohtalotoverini heräävät yhtä täynnä intoa kuin minäkin. Ahtaista poteroistaan kömpii ulos monen sorttista hahmoa, persoonaa ja oman alansa taitajaa. Kuultavissa on puhinaa ja köhinää. Ilma on yön jäljiltä pysähtynyttä, liki hengityskelvotonta. Avaan bussin oven, astun ulos ja vedän sisääni raikasta ulkoilmaa. Rykäisen eilisen keikkapaikan pölyjä keuhkoistani ja kohtaan ulkomaailman, joka ei ole aina niin kaunis näky.
Kiertuebussi on varustettu kalliilla espressokoneella, mutta nyt siitä ei ole hyötyä. Aikataulu sallisi myös loikoilun sängyssä hieman pidempään, mutta meitä kaikkia yhdistää sama armoton luonnonlaki: paskahätä. Koska bussin kirjoittamattomat säännöt kieltävät sen vessaan tuuttaamisen, haluan paikallistaa tarkoituksiini sopivan fasiliteetin mahdollisimman pian – ennen ensimmäistä kahvikupillistani.
On omanlainen haasteensa lähteä etsimään vessaa vieraassa maassa heti herättyään. Bussin ovesta näkyy vain iso betonirakennus, joka lienee tämänpäiväinen keikkapaikkamme. Maasta tai valuutasta ei ole hajua, eikä sillä ole nyt niin väliäkään. Tärkeimmät ensin, sanoisi amerikkalainen.
Keikkapaikan takaovi on raollaan. Vastaani tulee siivooja, jolta kysyn ilmastointilaitteiden käheyttämällä äänelläni vessan sijaintia. Vastaukseksi saan sekavaa ranskan ja italian sekoitukselta kuulostavaa selitystä elekielellä ryyditettynä. Luovutan heti alkuunsa, ja jatkan rakennuksen seinän suuntaisesti eteenpäin. Näen toisen oven, mutta se on lukossa. Seuraava taas on auki, mutta näky on etova: Ahdas käytävä, jonka jyrkät portaat vievät alas tuntemattomaan. Ikääntyneet, lohkeilevat betoniseinät, törröttävät johtojen päät ja terävät metallilistojen kulmat täydentävät vaikutelman paikasta, johon ei tule menemän.
Vessaa ei löydy, eikä sen koommin myöskään ketään, jolta kysyä suuntaa. Nälkäkin alkaa jo kurnia, ja aamukahvi on edelleen juomatta. Vastaani tulee muutama paikallinen yli-innokas teknikko, jotka alkavat kysellä minulta jotain, luultavasti päivän keikkaan liittyviä teknisiä asioita. Minä raukka haluaisin vain vessaan ja juoda aamukahvini rauhassa.
Peräännyn vastakkaiseen suuntaan, pois keikkapaikan läheisyydestä. Reippailen kohti puolen kilometrin päässä näkyvää rakennusta. Ehkä sieltä löytyisi kahvila? Pieni jolkottelu ei tee myöskään ollenkaan pahaa – jäsenet vertyvät ja happea virtaa sisään. Ajattelen kiertuemanageria. Hän joutuu kohtaamaan pahan maailman etulinjassa joka aamu. Hän ei voi kysyä vessan sijaintia muilta kuin paikallisen keikkapaikan kielitaidottomalta siivoojalta. Vaativa homma.
kättelee paikalliset aamulla ensimmäisenä. Hän pyytää käyttöönsä lukitun tilan tai huoneen, johon perustaa kiertueen senpäiväisen päämajan, eli tuotannon toimiston. Toimisto on hänen työhuoneensa. Kiertuemanageri luo sieltä käsin viestintäyhteydet ulkomaailmaan, printtaa ja laminoi tarvittavat laput ja neuvottelee paikallisten kanssa päivän kulusta. Aina huonetta ei ole kuitenkaan saatavilla, jolloin toimisto joudutaan asentamaan sinne, missä tilaa on. Kuten millä tahansa muullakin työpaikalla, hän tarvitsisi kipeästi rauhaa pystyäkseen keskittymään töihinsä.
Kiertuemanageri on bändin palkkalistoilla, kuten managerikin. Managerin ei ole tarkoituksenmukaista viettää päiviään kiertueella, joten kiertuemanageri on edustamassa bändin managementia promoottorin puolesta. Hän on vastuussa kaikesta suoraan bändin managerille ja agentille, joka keikat alun perin myikin. Kaikki asiat kulkevat kiertuemanagerin kautta, ja jokainen crew’n jäsen työskentelee hänen alaisuudessaan. Lapsenvahdiksikin leikkisästi kutsutun isä- tai äitihahmon tärkein tehtävä on pitää bändi iskukykyisenä koko kiertueen ajan.
Seuraava asia kiertuemanagerin työlistalla on internet. Valtaosa kiertuemanagerin päivästä voi kulua hänen luetellessaan nettitunnuksia muusikoille ja crew’lle. Ja vaikka ne kirjoittaisi paperille, joku kysyy aina, onko seitsemäs merkki 0 vai o? Tällä kertaa mukanamme on oma langaton reititin, jossa salasana pysyy samana ja on vain kiertueen jäsenten tiedossa. Reititin kytketään suoraan talon ethernet-pistokkeeseen ja sijoitetaan ennen talon omaa langatonta asemaa. Näin kiertueseurue on aina suoraan lähteessä kiinni, ja jokaisen kone yhdistyy verkkoon automaattisesti. Kymmenen viikon mittaisella kiertueella tämä säästää uskomattoman määrän aikaa ja vaivaa.
Kiertuemanageri on aloittanut työnsä jo paljon ennen muita. Hän on printannut ja laminoinut läjän A4-kokoisia kylttejä, joita paikalliset nyt ripottelevat pitkin keikkapaikkaa. Nämä värikkäät ohjeistukset neuvovat tien jokaiseen tärkeään paikkaan. Ulos, produktio-officeen, cateringiin, lavalle – ja tietysti vessaan. Vaivannäkö maksaa itsensä takaisin, kun artisti ja crew alkavat valua keikkapaikalle. Kysymysten määrä vähenee kylttien ansiosta dramaattisesti.
Henkilökohtaisella tasolla koen ulkomaailman kohtaamisen ennen aamukahvia raskaaksi. Kaikissa kaupoissa ja putiikeissa on yön jäljiltä vedettynä metallinen suoja ikkunoiden eteen, mikä tekee katukuvasta hieman yksitoikkoisen. Muutaman kerjäläisen lisäksi kujilla ei näy vielä ketään. Hetken käveltyäni rakennuksen kulma hahmottuu kahvilaksi. Pari cappuccinoa kaikessa rauhassa ja aamutoimet kliinisissä olosuhteissa tekevät päivän alulle ihmeitä, joten niiden eteen kannattaa nähdä hieman vaivaa.
Aamuaurinko on noussut. Tämä lienee lähistön ainoa paikka, joka on auki näin varhain. Nyt kelpaa kahvitella!
Kahvilan terassilla heräillessään ja paikallista lehteä selaillessaan huomaa viimeistään, missä kaupungissa on. Tämänpäiväinen aviisi kertoo, että olemme Kataloniassa, tarkemmin ottaen Barcelonassa.
Jatkan lehden lukemista välittämättä siitä, ymmärränkö painotuotteesta sanaakaan. Kunhan kääntelen sivuja ja imen itseeni paikkakunnan tuntua. Vieressäni istuva ukkeli kumoaa lasillisen ruskeaa, terävän näköistä tavaraa sisuksiinsa ja köhähtää perään. Mies heittää lantin pöydälle, laittaa hatun päähänsä ja lähtee matkaan. Maassa maan tavalla, tuumaan.
Kiertueella krapularyyppy kostautuisi heti. Alkoholinhimoiset työtoverini haistaisivat salamannopeasti, jos ottaisin pullosta turvaa kohmelooni. Kiertueella päivät ollaan skarppeja ja juhlitaan iltaisin. Viikosta toiseen. Aika raskasta, totean ja otan ukkelista mallia kulauttaessani quatro-espressoni huikalla tauluun. Kofeiini toimii, kuten aina, ja antaa uskallusta lähteä liikkeelle.
On hienoa nähdä kaupungin heräävän silmänräpäyksessä täyteen kukoistukseensa. Kahvilaan saapuessani kaduilla ei ollut vielä ketään, ja nyt joka korttelissa on täysi tohina päällä.
Barcelona on mielestäni ehkä koko Euroopan upein kaupunki. Kaupungissa yhdistyy moni asia, jota fanitan: klassinen kitara, anarkismi, modernismi, jalkapallo, Manu Chao – voisin jatkaa listaa loputtomiin. Kello on kuitenkin jo sen verran, että vastuu ja nälkä ajavat porsaat takaisin kotiin. Jos päivän työt sujuvat jouhevasti, myöhemmin kyllä ehtii tsekkaamaan paikkoja.
Syvennyn kävelyn lomassa hetkeksi ajatuksiini. Mitä minä oikein täällä teen? Miksi poukkoilen vieraassa kaupungissa kukonlaulun aikaan päivästä toiseen etsimässä kahvia, vessaa ja aamupalaa?
minut ajoi kaksi syytä ylitse muiden: halu nähdä maailmaa ja kartuttaa omaa kokemusteni kirjoa. Helpoiten se tuntui onnistuvan paljon keikkailevan bändin kitarateknikkona.
Ammattisoittajalle on tärkeää, että laitteet toimivat moitteetta koko keikan ajan. On kiusallista kyyristellä lavalla yleisön edessä kireissä nahkahousuissa ja yrittää selvittää, mihin signaali katosi. Artisti tarvitsee päivän mittaan myös riittävästi lepoa kyetäkseen keskittymään olennaiseen eli esiintymiseen. Tämän vuoksi palkataan teknikko tekemään vaaditut työt. Kitarateknikko kykenee kasaamaan bändin laitteiston tarvittaessa yksin ja pitämään sen toiminnassa koko illan. Kitarateknikko, eli backlineri, tekee tavallaan töitä myös miksaajalle. Hän on linkki bändin ja saliin menevästä soundista vastaavan teknikon välillä. Jos jotain pitää muuttaa, teknikko esittää asian soittajalle jargonvapaasti niin, että hän ymmärtää sen loukkaantumatta.
Toisinaan on haastavaa muokata kypsymisvaiheessa olevasta bändistä salonkikelpoinen. Joskus instrumentin soinnissa on jo lähtökohtaisesti jotain pielessä. Kitarat ja vahvistimet voivat olla surkeita tai bändin musiikkiin ylipäätänsä soveltumattomia. On fakta, ettei kelvottomasta äänilähteestä saada järkevää soundia aikaan. Pelkkä signaalin vahvistaminen PA-laitteistolla ei myöskään paranna tilannetta, vaan ongelmat pitää ratkaista. Kitarateknikon tehtävä on etsiä niiden syyt ja saada bändi soimaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Teknikot ovat bändeille välttämättömiä. Nykyään heistä jopa pidetään huolta. Crew’n pitää pysyä fyysisesti ja henkisesti voimissaan koko kiertueen ajan. Jos joku ei ole työkykyinen, uuden korvaavan henkilön tilalle saaminen on pahimmillaan vaikeaa ja kallista. Keikat pitää tehdä, bändillä on sitovat sopimukset promoottorien kanssa. Show’n on edettävä.
Suomessa bändien mukana kulkevia työntekijöitä on perinteisesti kutsuttu roudareiksi. Sillä, ovatko he siviilissä insinöörejä vai kokkeja, ei ole mitään merkitystä kun caseja puretaan autosta. Termi on yleispätevä nimitys keikkatyöläiselle, mutta viime vuosina työtehtävien tarkentuessa mukaan on hiipinyt uusi termi: teknikko.
Jos joku osaa purkaa osiin rikki menneen laitteen ja vielä kasata sen toimivaksi ennen keikkaa, voidaan häntä hyvällä omallatunnolla nimittää “teknisesti kykeneväksi” henkilöksi, eli teknikoksi. Myös suvun kahvikesteillä on mukavampi esitellä itsensä kitarateknikoksi kuin roudariksi.
Monen mielikuva roudarista on edelleen raavas parrakas mies, jonka univormuna on buutsit, Leviksen 501:set, flanellipaita, nahkaliivi, ponnarille suitut hiukset ja käsissä rahtaajan hansikkaat. Ennen roudarit ajoivat tyhjälle tanssilavalle ja toivat mukanaan PA:n ja valot, kasasivat ne, miksasivat ja auttoivat bändiä keikan aikana. Illan päätteeksi samat henkilöt purkivat kaiken ja ajoivat seuraavaan paikkaan.
Nykyään paikalliset apukädet tekevät raskaimmat työt. Syykin on selkeä. Ammattimaisesti järjestetylle kiertueelle on voitu pitkään etsiä sopivaa henkilöä, jolle on uskottu tietyt työtehtävät, joista hän on vastuussa. Ei ole tarkoituksenmukaista, jos teknikko naksauttaa roudatessaan selkänikamansa heti ensimmäisen viikon aikana.
Siihen, haluaako joku kutsua itseään roudariksi, teknikoksi vai backlineriksi, en kuitenkaan ota kantaa. Joku tuntee toisen tittelin kotoisammaksi, toinen toisen. Loppujen lopuksi kyse on vain työnimikkeestä.
kertoo kiertueen ohjelman päivämuodossa. Tätä tarkentamaan printataan päivittäin vielä erillinen ”Day Sheet”, jonka kiertuemanageri toivoisi kaikkien lukevan. Day Sheeteillä tarkennetaan päivittäin lähinnä bändin aikataulua – crew’n työajat pysyvät samoina päivästä toiseen.
Valitettavan usein nämä kirjalliset ohjeet jäävät lukematta. Teknikon pitää silti olla kartalla kunkin päivän aikatauluista, eikä ainakaan kysyä kiertuemanagerilta keikan ajankohtaa. Nuo kysymykset on syytä jättää artistille.
Bändi määrittelee aamiaistarpeensa raiderissaan. Paikalliset kattavat aamupalan näillä eväillä, ja kiertuemanageri maksaa paikallisille kulut kuitteja vastaan. Ruoat, kahvit, leivät ja oluet eivät siis ole ilmaisia, vaan bändi maksaa ne lopulta itse. Toinen vaihtoehto on vuokrata käyttöönsä tyhjä tila ja tuoda kaikki mukanaan. Suomessa tämä voikin toimia, mutta Euroopassa on epäkäytännöllistä etsiä aamupalatarvikkeita kahdelletoista hengelle joka aamu, eri kaupungissa, kukonlaulun aikaan.
Aamupalapöydän kattauksen sydämellisyys tai sen puute antaa osviittaa edessä olevan päivän kulusta. Jos tavarat odottavat muovipusseissa huoneen nurkassa, on luultavaa, että talon muutkin asiat on hoidettu niin sanotusti vasurilla. Tänään ollaan siinä rajoilla. Etelä-Euroopan maissa ongelmana on usein sähkön hinta ja sitä kautta ruokien kylmäketjun säilyttäminen. Tuoreeltaan elintarvikkeet ovat vielä niin sanotusti vetokamaa, mutta iltaa myöten särpimistä on kulunut paras terä pois. Parempi siis syödä heti!
Parhaimmillaan artistille ja crew’lle on varattu omat takahuoneensa. Molemmissa voidaan keskustella päivän kulusta huolestuttamatta toisia omilla ongelmillaan. Takahuoneet ovat melulta rauhoitettuja alueita. Aina keikkapaikan mekkalaa ei kuitenkaan saada eristettyä, jolloin rauhaa saa vain kiertuebussissa. Se päihittää mukavuudeltaan usein klubien takahuoneet. Bussiin ei yleensä klubin DJ:n tai lämmittelybändin soitto ulotu. Ajan salliessa voi aina paeta omaan sänkyynsä ja laittaa verhot kiinni.
Crew’lla on poikkeuksetta vain pienet lentolaukut mukanaan keikkapaikalla. Ne sisältävät päivän vaihtovaatteet ja tarvittavan hygieniapussukan. Vain metroseksuaalit eivät pärjää pelkällä hammasharjalla ja deodorantilla päivittäisessä ylläpidossaan. Kasvovoiteet ja nenäkarvanpoistajat voi säästää välipäiväksi hotellihuoneeseen.
Pitämällä tavarat tiiviinä keikkapaikalta poistuminen käy tarvittaessa nopeasti, jos tarve sitä vaatii. Yleisömassat saavat aikaan sen, että äkillinen evakuointi ei ole koskaan poissuljettua.
Maailmalla on huomattavasti etevämpiä varkaita kun meillä täällä Pohjolassa. Matkaajan päällimmäisenä intressinä onkin omien tavaroiden turvaaminen. En esimerkiksi suosittelisi pitämään elektroniikkaa esillä. Tilaisuus tekee varkaan, ja kiusaus köyhälle paikalliselle voi olla liian kova, jos avoinna oleva laptop lojuu tuntikausia vartioimattomana takahuoneen pöydällä. Jokaisen tulisi myös tarkistaa säännöllisesti, että kaikki tärkeimmät tavarat ovat tallella. Näin kadonnut tavara voidaan mahdollisesti hyvällä onnella vielä jäljittää.
Koko seurue voi säilyttää arvotavaroitaan bussissa. Takahuoneeseen tuodaan mitä sinä päivänä tarvitaan. Paikalliseen turvallisuudesta vastaavaan henkilöön olisi pystyttävä luottamaan. Jos näyttää siltä, että promoottori ei ole hoitanut asioitaan kunnolla, on järkevää käyttää bussia takahuoneena.
Keikkapaikan takahuoneen ovi tulisi saada lukkoon. Tätä mahdollisuutta yleensä edellytetäänkin bändin raiderissa. Avaimet pysyvät tällöin kiertuemanagerin hallussa, ja kaikki voivat keskittyä töihinsä rauhassa. Keikkajärjestäjälle toinen keino ratkaista asia olisi asentaa kaikkiin takahuoneisiin numerolukot, joita vaihdetaan tiuhaan. Helppo vakuutus promoottorille ja kiertävälle seurueelle.
Pääsemme viimein toimeen. Seuraavia tapahtumia kutsutaan päiväohjelmassa nimellä ”Get In”. Tällä määritetään aika, jolloin keikkapaikan ovet avataan ja kiertueen johto pääsee taloon sisään. Suomen pienestä koosta ja suhteellisen lyhyistä etäisyyksistä johtuen härmästä puuttuu vielä tämä käytäntö. Suomessa on tapana ajaa bussi keikkapaikan pihaan ja ruveta yksinkertaisesti vain kantamaan tavaroita sisään. Pahimmillaan paikalliset ovat lastauslaiturilla valmiina odottamassa ennen kuin teknikot ovat ehtineet edes käymään sisällä. Jos joku erehtyy avaamaan trailerin, caset ovat jo matkalla ennen kuin kukaan ehtii neuvoa paikallisille, missä järjestyksessä tavaroita pitäisi viedä sisälle!
Jos polttaisin tupakkaa, nyt olisi oikea hetki vetää sauhut. Käyn tarkistamassa lavan sijainnin ja näen, että täällä on edellisenä päivänä rokattu oikein kunnolla. Siistin lavan johdotusta ja pyydän siivoojaa keräämään roskat pois lavan sivusta. Oma työpisteeni tulee pieneen lavan sivussa olevaan ulokkeeseen, joka näyttäisi olevan paikallisten mielestä enemmänkin jätepuristamo.
Mittanauha löytyy taskusta, sitä ei pakata koskaan muiden tavaroiden sekaan. Sillä on nyt käyttöä, kun mittaan lavan etureunasta neljä metriä lavan keskikohtaan ja merkitsen etäisyyden fluoriteipillä. Voisin tehdä tämän myös maalitussilla tai liidulla, riippuen lavan pinnan materiaalista. Mittaan riseriemme mukaan etäisyydet sivuille, jolloin näen selkeästi, kuinka ahdas lavasta tänään muodostuu. Se riittää käyttöömme juuri ja juuri. Sivuihin jää sen verran tilaa, että molemmilta puolilta pääsee riserien taakse ja sitä kautta takatiloihin.
Ulko-oven vieressä meitä odottaa paikallinen lavamanageri. Tervehdin häntä ja hänen vieressään seisovaa vanhempaa, paikallisille äksyilevää herrasmiestä. Kukahan tuokin on, tuumaan katsellessani häntä kiireestä kantapäähän. Teen kaikkeni ollakseni ystävällinen ja luodakseni mahdollisimman hyvän ensivaikutelman. Herra vaikuttaa rasittavalta. Hän on selkeästi paikallisessa hierarkiassa korkealla. Päivä saisi kuitenkin ikävän käänteen, jos vastaisin tiuskivalle promoottorille tai hänen edustajalleen samalla mitalla.
Paiskaamme käsiä, ja demonstroin lavamanagerille kuinka aiomme tilaan asettautua. Näytän, mihin aiomme laittaa monitori- ja kitaramaailmat. Lopuksi suunnittelemme yhdessä artistille reitin takahuoneesta lavalle. Tiuskiva herra alkaa sulaa ja kertoo, että alue on eristetty turvamiehillä, joten reitti käy hyvin tarkoitukseemme. Nyökkään hänelle hyväksyvästi. Lopuksi varmistamme hätäpoistumistiet ja toteamme kaiken olevan kunnossa.
Tuotantopäällikön mandaatilla pyydän kollegaani avaamaan trailerin ja riennän itse lavalle vastaanottamaan casejen loppumatonta virtaa. On aika tienata jokapäiväinen leipänsä.
Vuorossa on Load In.
© 2023 Custom Boards Finland.
