1) Viritysmittari
Sen jälkeen kun BOSS esitteli pedaalimallisen viritysmittarinsa 1998, mikään ei ole ollut ennallaan. Tuon jälkeen kitaristit ovat pystyneet polkaisemaan virittimen päälle ja virittämään hiljaisesti kappaleiden välissä. Viritysmittari kuuluu liki jokaisen kitaristin keikkavarustukseen. Tällä on ollut dramaattinen vaikutus soittimien vireeseen ja koko kitarasoundin terävöitymiseen keikkaolosuhteissa.
Moni pitää viritintä ensimmäisenä, jotkut taas viimeisenä. Kumpikin käytäntö puolustaa paikkaansa. Itse ajattelisin viritysmittarin sijaintia bufferoinnin ja true bypassin kautta. Näillä tekijöillä on ratkaiseva vaikutus ensimmäisten efektien reagointiherkkyyteen. Jos nämä termit eivät ole sinulle tuttuja, lue artikkelimme true bypassin ja bufferoinnin eduista ja haitoista.
2) Wah-wah, auto-wah/filtterit & EQ
-
KATSO TÄMÄN KATEGORIAN TUOTTEET
Verrattuna muihin soittimiin, kitaran taajuuskaista on suhteellisen suppea. Sen tärkein informaatio sijaitsee keskitaajuuksilla, joita manipuloimalla kitaran soundia saadaan muutettua radikaalistikin.
Voimakkaasti dynamiikkaan nojaavat filtterit haluavat olla ensimmäisenä ketjussa. Näin ne saavat suoran kontaktin kitaraan ja toimivat suorassa yhteydessä kitaran mikkien kanssa.
Wah-wah ottaa palasen kitaran taajuuskaistasta ja asettaa sen polkimella kontrolloitavaksi kitaristin jalan alle. Näin kitaristi pystyy korostamaan ja leikkaamaan wahin komponenttien rajoissa olevia taajuuksia.
Torvisoittimien sordinojen käytöstä inspiraationsa saanut wah-wah on kitaristin tehokkain tapa itsensä ja tunteidensa ilmaisuun. Ehkä juuri siksi se on yksi sähkökitaran tunnusomaisimpia efektejä. Wahilla voidaan imitoida ihmisääntä ja sen eri muotoja. Sen polkeminen tuo hymyn huulille, ja itse efekti nauraa tai kirkuu käyttäjänsä mielentilasta riippuen.
Moni pitää wahiaa vain yhdessä asennossa ja käyttää efektiä boostatakseen soolonsa esiin miksauksesta. Tähän käyttöön soveltuu myös pelkkä esiasetettu filtteri tai auto-wah.
Auto-wahia (envelope filter) kontrolloidaan omalla soittodynamiikalla. Filtteri asetetaan tietylle taajuudelle, jolloin sitä saadaan korostettua muiden taajuuksien kustannuksella.
Auto-wahin soundi mielletään akuankkamaiseksi tai vedenalaiseksi pulputukseksi riippuen siitä, mitä soittaja haluaa sillä ilmaista. Soundi on pitkälle samanlainen kuin wah-wahissa, mutta sen kontrollointi tapahtuu soittodynamiikkaa vaihtelemalla.
Tunnetuimmillaan auto-wah on epäilemättä funkbasson elävöittäjänä ja tuodessaan kaivattua mojoa sähköpianoon ja klavinettiin. Niille, joita wah-wahin polkeminen pitkästyttää tai kyllästyttää, tarjoaa auto-wah vastaavan soundimaailman erilaisessa käyttöympäristössä.
Ekvalisaattorilla voidaan tasoittaa eri soitinten välisiä eroja tai lisätä ripaus keskialuetta mukaan, jolloin soolot ja melodiat saadaan kuuluviin muun bändin seasta. Tulos on neutraalimpi ja tarkempi kuin filtterien kanssa. EQ soveltuu mainiosti myös kitarasoundin hienosäätöön. Kitaristin näkökulmasta ekvalisaattorilla on monta eri hyödyllistä käyttötarkoitusta. Nokkela soittaja poistaa soundistaan ei-toivottuja aineksia tai korostaa taajuuksia, joilla kitaran saa erottumaan läpi bändimiksauksesta.
Toisin kuin yleensä luullaan, taajuuksia ei tarvitse välttämättä boostata. Kokonaismiksauksen kannalta voi olla tehokkaampaa leikata turhat taajuudet pois, jolloin koko bändin soundi selkenee. On fiksua antaa bassolle tilaa ja muokata toisen kitaristin kanssa soundinsa niin, että ne täydentävät toisiaan. EQ on tähän kätevä väline.
3) Kompressori
Kompressori on monelle tärkeä efekti, ja se halutaan myös usein lähelle kitaraa.
Monet legendaariset kitarasoundit on saatu aikaan tyylikkäällä ja voimakkaalla kompressoinnilla, joka on salaisuus ”chicken picking” -tyyliseen kantrikitarointiin. Tätä soundia olisi mahdoton luoda ilman tuntuvaa kompressointiefektiä. Monet nykyään olemassa olevista pedaaleista ovat legendaarisen Ross -kompressorin kopioita tai muunnelmia. Niillä voit kompuroida soundisi täysin tukkoon, jolloin efekti ”lyttää” soittosi dynamiikan ja luo nuottien päälle sille tunnusomaisen “napseen”.
Toista koulukuntaa edustavat studiotyyliset kompressorit, jotka tasoittavat soundia hienovaraisemmin. Niillä saadaan tasattua soiton epätasaisuuksia ja helpotettua samalla vahvistimen säätämistä. Herkimmillään kompressori voi olla tärkeä, mutta hädin tuskin kuultavissa oleva silaus kitaristin soundiin.
Parhaiten kompressorin äänimaailmaan pääsee kuitenkin kiinni voimakkaan efektin kautta. Sieltä on helppo tulla takaisinpäin ymmärrettyään kerran kompressoinnin periaatteen. Yksi tapa on simuloida kompressorilla vahvistimen päätteen kyykkäämistä, jolloin haluttu ”sag” saadaan aikaan pienemmillä äänenvoimakkuuksilla. Säröpedaalin jälkeen sitä voidaan käyttää boosterinomaisesti nostamaan signaalin voimakkuutta. Muista, että kompressori vahvistaa kaikkea mitä sille syötetään, myös ei toivottuja sivuääniä.
4) Harmonizer, Oktaaverit ja Octafuzz
Nämä efektit käyttävät kitaran signaalia muokatakseen toisen "keinotekoisen" kerrannaisen sen pohjalta ja nekin haluaisivat puhtaimman mahdollisen signaalin sisäänsä.
Oktaavereita on karkeasti lajitellen kahta eri tyyppiä: oktaavi ylös ja oktaavi alas. Toisaalta oktaaveripedaalit voidaan jaotella analogisiin ja digitaalisiin. Alas menevillä oktaavereilla voidaan luoda urkumaisia soundeja. Ne ovat suosittuja etenkin neoklassismiin nojaavien kitaristien soitossa, jossa ripaus Bachia kitaran höysteeksi on toivottu lisä. Nykyisissä oktaavereissa voidaan myös valita haluttu balanssi eli sekoittaa alkuperäistä signaalia mukaan sopivassa suhteessa.
Octafuzz on täysin omanlaisensa efekti. Kyseessä ei ole oikeasti oktaavi vaan alkuperäisen signaalin peilikuva, jonka ihmiskorva mieltää oktaaviksi. Roger Mayer kehitti kyseisen laitteen Jimi Hendrixin käyttöön, ja se on säilynyt eri valmistajien tuotannossa tähän päivään asti.
Tämän tyyppiset efektit suoriutuvat tehtävästään paremmin kitaran kaulamikillä. Useita nopeita nuotteja soittaessa tekniikan puhtaus nousee pääosaan. Efekti perustuu signaalin ”jäljittämiseen”, joka onnistuu parhaiten ilman tallamikin luomia yläharmonisia ja/tai epäpuhtaan soiton tuomia turhia hälyääniä. Etenkin digitaalitekniikalla toteutetut oktaaverit tulisi pitää mahdollisimman lähellä kitaraa.
Digitaaliset oktaaverit kykenevät polyfonisuuteen eli useamman äänen samanaikaiseen käsittelyyn. Ne tulivat markkinoille 2000-luvun ensimmäisellä kymmenyksellä, ja niistä muodostui äärimmäisen suosittuja. Kitara saatiin nyt kuulostamaan kaksitoistakieliseltä kitaralta tai vaikkapa harpulta.
Harmonizer -efekti luo kitaran alkuperäisen signaalin viereen toisen äänen, jolloin kuulija aistii ne kuin kahden kitaristin yhteissoittona. The Eagles, Thin Lizzy ja Iron Maiden ovat kaikki harmonisten kitarasoolojen lipunkantajia. Queenin Brian May on ehkä kitaramaailman tunnetuin moniäänisten kitarakuvioiden soittaja.
Harmonizer-efekin avulla yksi kitaristi voi kuulostaa samalta kuin kaksi, tai jopa kolme kitaristia, jotka soittavat melodiaa täydellisessä harmoniassa halutussa sävellajissa. Nykypäivän harmonizerit ovat digitaaliteknologian kehittymisen myötä todella monipuolisia ja erinomainen inspiraation lähde kaikille kitaristeille.
Ryhmä B – Gainiin vaikuttavat efektit
Gain-pedaalien ensisijainen tarkoitus on yliohjata, eli kansan kielellä säröttää kitaran signaalia. Jos gain-pedaalit pitäisi luokitella miedoimmasta vahvimpaan, järjestys olisi overdrivet, distortionit ja viimeisenä fuzzit.
Säröpedaalit kytketään periaatteella "rankin ensiksi". Jos käytät päällekkäissärötystä, korkegainiset efektit kontrolloivat sustainia ja kesymmät purkit pääsevät vaikuttamaan enemmän soundiiinsi. Toisinpäin kytkettynä efektit reagoivat toisiinsa epäterveellä lailla.
Overdrive-pedaalien skaala voi ulottua kevyestä boostista vahvistimen kaltaiseen säröytymiseen. Jälkimmäisessä voidaan puhua jo ns. "foundation"-pedaalista. Nämä efektit toimivat parhaiten soundisi kivijalkana, jota muut efektit värittävät.
5) Fuzz
Fuzz on säröytymisen jyrkin aste. Se on jopa distortioniakin voimakkaampi efekti. Jos distortion kuulostaa high gain -vahvistimelta, fuzz voi kuulostaa siltä, kuin luukuttaisit rikkinäistä vahvistinta täysillä. Se oli ensimmäinen säröytymiseen pyrkivä efektipurkki, joten se on eri versioineen nähnyt jo yli viidenkymmenen vuoden kaaren. Tästä syystä fuzz myös tarkoittaa eri ihmisille täysin eri asioita. Joillekin se on laulavan kaunis soolosoundi, toisille murhaavan jyräävä riffisoundi.
Fuzzeja on valmistettu 60-luvulta lähtien, jolloin niissä käytetyt transistorit eivät olleet tasalaatuisia. Fuzzien ympärillä leijuva mystiikka liittyy pitkälti germaniumtransistorien epävakaaseen ja lämpövaihteluille herkkään, mutta pehmeään soundiin. Nykyään kaikki komponentit valitaan vanhojen mallien parhaiden yksilöiden asettamien esikuvien mukaan. Näin syntyy historian parhaiden fuzz-yksilöiden innoittamia pedaaleja.
Germanium Fuzzin kontrollointi kitaran volumepotikalla ja sitä myötä soundin puhdistaminen häiriintyy, jos edessä on paljon muita pedaaleja. Soittajat, jotka hallitsevat tämän tekniikan haluavat, että fuzz sijaitsisi mahdollisimman lähellä kitaraa. Voit siis halutessasi kokeilla asettaa sitä lähemmäksi soitinta ja kuunnella muuttuuko sen käyttäytyminen.
Germaniumin korvannut piiversio tuottaa erilaisen fuzz-soundin. Tasaisuutensa ja luotettavuutensa lisäksi siinä on enemmän gainia, joka on monelle juuri ”se” juttu. Näiden kahden transistorityypin lukuisat eri variaatiot takaavat, että fuzzeja löytyy jokaiseen makuun.
6) Distortion
Distortion säröttää signaalin kunnolla ja tekee siitä terävästi klippaavaa sahalaitaa. Transistoreilla aikaansaatu distortion-klippaus on hyvin samankaltainen kuin high gain -vahvistimien etuasteputkien tuottama säröytyminen. Molemmilla saa tehtyä samanlaisen gainin, ja se sopii hienosti moderneihin musiikkityyleihin, erityisesti metallikitaristien riffittelyyn.
Vallalla oleva konsensus siitä, että ainoa oikea metallisoundi syntyy vahvistimesta, on kapeakatseinen. Hyvällä distortion-pedaalilla voi luoda vastaavan, jopa potkivamman soundin minkä vahvistimen kanssa hyvänsä.
Joskus voi olla jopa järkevämpää käyttää vahvistimen ensimmäistä kanavaa ja lisätä särö efektipedaalista. Hyvin suunniteltu pedaali muokkaa halvemmankin vahvistimen moderniksi tuplastäkiksi yhdellä napin painalluksella. Näin mukaan saadaan putkien lämpöä, mutta soundi ei ole liian kulmikas, jolloin se leikkaa läpi bändisoitosta. Jos haluat oppia lisää gainin muodostumisesta, lue artikkelimme signaalitien eri gain-asteista.
7) Overdrive
Helpoin tapa erottaa overdrive muista säröpedaaleista on miettiä sen käyttötarkoitusta. Toisin kuin itsenäisemmät distortion ja fuzz, overdriven tarkoitus on auttaa vahvistinta yliohjautumaan ja täydentää sen luonnollista soundia. Overdrive tekee hellävaraisen klippauksen signaalin huippuihin ja pitää yleensä aaltomuodon lineaarisena, aivan kuten vahvistimen pääteputkisaturaatio.
Toinen variaatio overdrive-pedaaleissa on epäsymmetrisesti klippaava säröpiiri. Sen käyttäytyminen on hieman samankaltaista kuin vahvistimen, jonka pääteputket ovat epäbalanssissa. Kummatkin aaltomuodon puolet säröytyvät eri lailla. Tuloksena on paksumpi, rosoisempi ja dissonoivampi soundi.
Perinteinen overdrive-soundi syntyy pedaalin ja vahvistimen yhteispelillä: signaali klippaantuu hieman jo pedaalissa, mutta lopullisen muron soundiin tekee vahvistin. Overdrive-pedaali ei siis yksistään kuulosta miltään, vaan tarvitsee aina tuekseen vahvistimen.
Overdrive -pedaalien suunnittelu on mennyt harppauksia eteenpäin sitten sen alkuaikojen. Monia uusia purkkeja kutsutaan nimellä ”foundation-overdrive”. Ne on suunniteltu reagoimaan kitaraan laadukkaan putkivahvistimen tavoin, joten niillä saa luotua eri vahvistimille luontaista yliohjautumista pedaalin muodossa. Nämä pedaalit eivät tarvitse mitään eteensä tai jälkeensä, vaan koko soundi on niiden sisällä. Mukana on monia legendaarisien vahvistimien soundeja Englannista ja Yhdysvalloista, kuten Marshall, Fender, Orange, Peavey, Dumble ja monet muut. Näillä pedaaleilla jokainen pääsee käsiksi historiallisiin kitarasoundeihin vaihtamatta vahvistinta.
Ryhmä C – Modulaatio
Modulaatioefektien historia on täynnä hauskoja yhteensattumia ja väärän terminologian käyttöä. Suurin osa efektien alkuperästä juontaa tavalla tai toisella Leslie-kaapin soundiin ja yritykseen taltioida sen maaginen soundi helpommin kuljetettavaan muotoon. Jos haluat oppia enemmän modulaatioefekteistä, lue artikkelimme " Tiesitkö nämä 50 faktaa modulaatioefekteistä?".
Modulaatioryhmään kuuluvat perinteisesti phaser, flanger, chorus, vibrato ja tremolo. Näille kaikille yhteistä on se, että niiden ääntä muunnetaan johonkin suuntaan. Yleensä perusääni pidetään moduloidun äänen rinnalla, jolloin ne saavat yhdessä aikaan toivotunlaisen efektin.
Samoista pedaaleista voi nykyään saada monia eri modulaatioefektejä, eikä niiden kategorioiminen ole aina mahdollista tai tarpeellistakaan. Leslie-kaapilta kuulostavaa väpätystä löytyy monesta purkista – joillekin se voi olla chorus, toisille phaser tai vibe.
Modulaatioista saa eniten irti, kun niitä ajetaan säröpedaalien jälkeen. Säröpurkkien lisäämät harmoniset kerrannaiset saavat hienoa jälkeä aikaan modulaatiopedaaleissa.
Vaikka modulaatiot on esitetty tietyssä järjestyksessä, niiden järjestys signaalitiellä on erittäin tulkinnanvaraista. Olennaista on tremolon asettaminen viimeiseksi.
Yleensä yksi modulaatio ajaan asiansa kerrallaan, mutta jos tarvetta usealle vätkyttimelle on, anna palaa vaan. Ainoastaan omat korvasi toimivat tuomarina siitä, mihin järjestykseen ne tulisi kytkeä.
8) Chorus, Leslie ja Flanger
Chorus -efektin historia juontaa kauas. Kirkkomusiikissa lauluääntä tukevoittamaan on aina otettu mukaan useita laulajia, jolloin on syntynyt käsite kuoro. Useamman ihmisen aikaansaamaa efektiä pyrittiin lisäämään myös teknisesti kirkkourkuihin, joilla säestettiin koraalimusiikkia (chorale) laulavia kuoroja.
Sähköuruilla ja Leslie-kaapilla lähdettiin puolestaan kopioimaan kirkkourkujen soundia, joiden yhdistelmää taas univibe-pedaalilla pyrittiin toisintamaan. Chorus-efektiä luotiin myös studiossa, jossa ensin äänitettiin useampi lauluraita päällekkäin. Myöhemmin tämä opittiin toteuttamaan tekniikan avulla, jolloin tuloksena oli Automatic Double Tracking -efekti, eräänlainen chorus-efektin esiaste.
Tekniikan kehittyessä 70-luvun lopussa japanilainen Roland toi markkinoille varsinaisen chorus-efektin osana suosittua Jazz Chorus -vahvistintaan. Sittemmin chorus on ollut yksi käytetyimpiä kitaraefektejä.
Sittemmin chorus -efekti on pystytty tekemään yhä vähemmillä komponenteilla. Aidoin ja syvin chorus saadaan edelleenkin aikaiseksi vain monimutkaisella komponenttien sarjalla, joita ei saa mahdutettua pieneen koteloon.
Monia musiikkityylejä olisi vaikea kuvitella lainkaan ilman chorus-efektejä. 80-luvun lopulla efektiä kuultiin joka puolella. Seurauksena monet kitaristit kyllästyivät räkkiefektien kylmään chorus-soundiin. Grunge ja etenkin Nirvanan maailmanlaajuinen suosio toi efektin takaisin kaikkien huulille, ja nykyään chorus on olennainen osa kitaran efektikattausta.
Leslie-kaappi oli jo ilmestyessään 40-luvulla melkoinen ilmiö, mutta kului liki pari vuosikymmentä ennen kuin kitaristit löysivät sen soundin. 60-luvun lopulla Lesliestä muodostui nopeasti psykedelianjanoisten kitaristien lemmikkisoundi.
Leslien pyörivä soundi oli pitkään mahdollista vain kaapin oman mekaniikan avulla. Vasta viime vuosina prosessoritekniikka on kehittynyt siihen pisteeseen, että uskottava Leslie-soundi saadaan aikaan myös digitaalisilla pedaaleilla.
Flanger keksittiin studiossa. Ennen studiossa saatettiin käyttää kahta nauhuria yhtä aikaa. Toista niistä hidastamalla saatiin aikaan soundi, jota John Lennon alkoi kutsua sanalla flanging, kun bändi oli äänittämässä "Revolver" -levyään vuonna 1966.
Efekti oli syvä, hieman samankaltainen kuin Leslie-kaapissa, ja siitä tuli 60-luvun lopussa nopeasti suosittu studiokikka. Kesti kauan ennen kuin flanger saatiin toteutettua mekaanisesti ilman nauhureita. 70-luvun lopun ensimmäiset flangerit olivatkin räkkikokoisia ja sisälsivät suuren määrän komponentteja.
9) Phaser ja Vibe
Vibe tuli tunnetuksi Jim Hendrixin käyttämänä Woodstock-festivaaleilla kuvatulla tallenteella. Sittemmin sitä ovat käyttäneet lukuisat psykedelianjanoiset kitaristit.
Alunperin Leslie-kaappia kopiomaan lähtenyt ja sittemmin phaserin kopioimaksi tullut soundi on nykyään käsite jo itsessään.
60-luvun psykedeliabuumin aloittama ja 70-luvulla Robin Trowerin tutuksi tekemä vaiheenkääntöön perustuva efekti on nykyään klassikon asemassa. Pedaalit ovat monikäyttöisiä ja soveltuvat moneen eri musiikkityyliin. Pink Floydin soundi ei olisi sama ilman Uni-Vibea, kuten ei Jimi Hendrixinkään.
Phaserin esikuvana oli nauhureiden avulla tehty flanger-efekti. Phaserilla yritettiin myös tehdä samaa kuin univibe-efektillä, joka puolestaan yritti kuulostaa Leslieltä.
Phaserista tuli kuitenkin viben seuraaja, ja lopulta suositumpi kuin esikuvastaan. Phaser-efekti saatiin aikaan eri tekniikalla, ja siitä tuli hieman syvempi kuin vibe, joka on perusluonteeltaan miedompi. Nämä kaksi soundia ovat kuitenkin hyvin lähellä toisiaan. Kuuntelemalla ja kokeilemalla selvität, kumpi niistä vastaa lähemmin omia toiveitasi.
10) Vibrato ja Tremolo
Leo Fender teki meille karhunpalveluksen kutsumalla kitaran vibrakampea tremolokammeksi. Tämän myötä termi tremolo on vibraton ohella koko efektihistorian väärinymmärretyin.
Vibrato tarkoittaa äänen korkeuden vaihteluita eli samaa, mitä laulaja tekee kurkullaan ja kielisoittaja vasemman käden sormillaan. Vibratolla saadaan nuottiin lämpöä ja syvyyttä. Se on varmasti vanhin varsinainen efekti, minkä maailma tuntee.
Kitaravalmistajat kokivat vibraton tarpeelliseksi jo sähkökitaran alkutaipaleella. Soittimiin asennettiin tuolloin efektin luomista varten erillinen vibrakampi. Sitä oli tarkoituksena pitää kädessä koko ajan ja värittää sillä tasaisesti soittoaan. Tämä koettiin kuitenkin epäkäytännölliseksi, ja vibratoefektiä alettiin tekemään kitaristeille elektroniikan avulla. Toisin kuin tremolo, sen tuottaminen mekaanisesti oli haastavaa ja kallista. Liekö tästä syystä Fender kutsunut vahvistimiensa tremolopiiriä vibratoksi, mikä sekoittaa kitaristeja edelleenkin. Vibratoefekti on kitarakäytössä omimmillaan vanhoilla bluesäänitteillä, mutta sillä on paikkansa myös psykedeelisiä sävyjä hakevien kitaristien pedaalivalikoimassa.
Tremolo on tarkoittanut alunperin saman äänen nopeaa toistoa. Se on ollut kielisoittajien kikka jo vuosisatojen ajan. Kitaramusiikissa sitä ovat käyttäneet niin klassiset kitaristit kuin 80-luvun shreddaajatkin.
Sittemmin kosketinsoittajat halusivat efektin käyttöönsä, ja se toteutettiin heitä varten mekaanisesti. Jos signaalia katkottiin tarpeeksi nopeasti, saatiin tietynlainen hakkaava, toistamiselta kuulostava efekti. Tämä tapa tuottaa tremolo-efekti siirtyi sittemmin kitaravahvistimiin ja sieltä kitarapedaaleihin.
Tremolo on yksi suosituimpia ja tunnusomaisimpia sähkökitaran efektejä. Se oli pitkään pois muodista, mutta kun 50-luvun rokkisoundit ja senaikaisen Amerikan ympärille rakennettu glamour palasivat Hollywoodiin 90-luvun alussa, tremolo seurasi vanavedessä. Efektin tyylikäs käyttö saa mielen haikailemaan rasvatukkien, päättäjäistanssien, paksujen pirtelöiden ja isojen jenkkiautojen maailmaan.
Ryhmä D – Aika- ja tilaefektit
11) Volume/ekspressio
Volume-pedaalin voi asettaa moneen eri kohtaan signaalitiellä. Jos volume-pedaali on heti kitaran jälkeen, kontrolloi se kitarasta tulevaa signaalia koko muulle ketjulle. Jos se asetetaan distortion-pedaalien jälkeen, saadaan särösoundi pysymään samana, mutta muutettua signaalin äänenvoimakkuutta soittotilanteeseen sopivaksi.
Paras paikka volume-pedaalille on juuri ennen delay-pedaaleita. Näin saadaan luotua ainutlaatuisia efektejä, joissa vain efektien hännät jäävät kuuluviin samalla kun koko muu signaali vaimennetaan pois. Mahdollinen sijoituspaikka volume-pedaalille on myös ketjun viimeisenä, jolloin se toimii tehokkaana master-mutena.
Efekteistä saadaan entistä enemmän irti, jos niiden toimintaa pystytään ohjaamaan erillisellä ekspressiopedaalilla. Voit säätää ekspressiopedaalin muokkaamaan vain yhtä parametria efektissäsi ja kontrolloida sitä jalallasi soittosi aikana. Tämä digitaalisten efektien mukanaan tuoma luksus antaa kitaristeille hyvinkin monipuolisia mahdollisuuksia luoda täysin ennenkuulumattomia soundeja. Ekspressiopedaalilla ei ole mitään tekemistä signaalinkuljetuksen kanssa, joten sen paikka määräytyy lähinnä käytettävyyden mukaan.
12) Delay ja Echo
Englannin kielen sana echo tarkoittaa suomeksi kaikua, kun taas suomen kielen sana kaiku usein mielletään englanniksi tarkoittamaan sanaa reverb. Tämän takia moni käyttää puheessa harhaanjohtavia termejä, mikä puolestaan voi vaikeuttaa soundin kuvailemista kanssamuusikoille.
Nauhakaiut ovat echo -efekteistä suosituimpia. Ne ovat upeaa kuultavaa, sopivan arvaamattomia ja ruokkivat soittajan inspiraatiota.
Nauhakaiun jäljet johtavat 50- ja 60-luvun kitarasoundeihin. Olisikin mahdotonta kuvitella sähkökitaran historiaa ilman nauhakaikua. Nykyään nauhalla tehty echo-efekti pystytään toteuttamaan kehittyneen prosessoritekniikan myötä niin, että vain ani harva kuulee eroa alkuperäisen ja digitaalisen välillä.
Delaylla tarkoitetaan vain kitarasta soitetun perusäänen toistoja. Echossa taas perusäänelle syntyneet toistotkin saavat uuden elämän, kun ne toistetaan uudestaan ja uudestaan. Echo käyttäytyy kuin kanjoni, jossa huuto moninkertaistuu.
Delay -efektin valmistus helposti kuljetettavaan muotoon tuli mahdolliseksi tekniikan kehityksen myötä 70-luvun lopulla. Yksinkertaisimmillaan delay vain toistaa perusääntä soittajan määräämään tempoon ja hänen valitsemillaan parametreilla. Se ei “mössöytä” soundia samalla lailla kuin echo-efekti.
