lisätty kassalle

Mikä on oikea järjestys efekteille?

July 07, 2017

Tässä oppassa esittämämme pedaalien järjestys perustuu pitkälti omiin kokemuksiimme efektien parissa. Tätä kirjoittaessa on huomioitu monien alan vaikuttajien (mm. Pete Cornish, Matthew Bruck, Bob Bradshaw, Dave Hunter, Dave Friedman) mielipiteitä, joiden on annettu vaikuttaa, muttei määritellä lopputulosta.

Efekteille on olemassa "oikea" järjestys, jonka käymme tässä artikkelissa läpi. On aina hyvä tietää säännöt ennen kuin rikkoo niitä. Jos olet vasta aloittelemassa kokeiluja efektien kanssa, tulee tämä opas säästämään aikaasi.

Kysy itseltäsi ennen efektikokeiluja:

  • Perustuuko komppisoundini efektiin vai vahvistimeen?
  • Minkälaista soundimaailmaa haluan saada aikaiseksi, perinteikästä vai uraauurtavaa?
  • Mikä efekteistä on minulle tärkein?
  • Haluanko korostaa tiettyä soundia muiden kustannuksella?

Vaikka pedaalilaudassasi olisi useampia efektejä, niistä harvoin käytetään montaa yhtä aikaa. Hallitut yhdistelmät ovat se suola, millä ainutlaatuisia kerroksia saadaan luotua soundiin.

Monet soundistaan kuuluisat soittajat käyttävät paljon efektejä, mutta eivät silti kuulosta yliprosessoidulta. Onnistunut suunnittelu on kaikki kaikessa. Lopulta perussoundisi kiinnostavuus ratkaisee paljon, kun efektisi ovat pois päältä.

Voit ajatella efektejä eri väreinä, joilla maustat soittoasi. Hienovarainen paletin käyttäminen tuo hyviä tuloksia. Värisotku voi taas tuntua ylitsepursuavalta. Yhteen kappaleeseen riitää usein vain yksi efekti, joka tekee biisille viimeisen silauksen ja luo sille sen oman identiteetin.

Efektien käyttäytymisessä toisiinsa yhdistettynä tärkein nyrkkisääntö on:

  • Kun kytket kaksi efektiä yhtäaikaa päälle, niistä jälkimmäinen (lähempänä vahvistinta) soi aina voimakkaampana.

Käytännössä tämä tarkoittaa usein säröpedaalien järjestyksellä pelailua. Jos haluat korostaa soundissasi jonkin efektin roolia, sen sijoittaminen lähemmäksi vahvistinta voimistaa efektin luonnetta suhteessa muihin pedaaleihin.

Custom Boardsin opas efektien linkittämiseen

Jokaisen efektin ohesta löytyy:

  • Lyhyt efektiluokan historiikki ja perustelu, millä kriteerein sen paikka ketjuun on määräytynyt.
  • Efektiä havainnollistava biisiesimerkki. Huomaathan, että kappaleen soundi on usein monen tekijän summa, mukaan lukien käytetyt vahvistimet ja studion etuasteet. Kappale on siis vain tuomassa inspiraatiota lukemisen lomaan.
  • Linkki efektiluokan valikoimaan, josta näet mitä eri vaihtoehtoja kyseisen soundin luomiseen on tarjolla.

Alla esitetty järjestys on tarkoitettu kytkettäväksi vahvistimen eteen, ennen sen etuastetta.

Ryhmä A – Lähellä kitaraa

1) Bufferi

2) Viritysmittari

3) Wah-wah, auto-wah/filtterit & EQ

4) Kompressori

5) Harmonizer, Oktaaverit ja Octafuzz

Ryhmä B – Gainiin vaikuttavat efektit

6) Fuzz

7) Distortion

8) Overdrive

9) Noise gate

Ryhmä C – Modulaatio

10) Chorus, Leslie & Flanger

11) Phaser ja Vibe

12) Vibrato ja Tremolo

Ryhmä D – Aika- ja tilaefektit

13) Volume/ekspressio

14) Delay ja Echo

15) Reverb 

Ketjun viimeiset pedaalit

16) Loopperit

17) Boosterit

Ryhmä A – Lähellä kitaraa 

Kilpailu ensimmäisestä sijasta efektiketjussa on kova.

Kaikki tämän ryhmän efektit ovat herkkiä kitarasta tulevalle signaalille. On pitkälti soittajasta kiinni, minkä efektin tai periaatteen soundinsa suhteen asettaa ensimmäiseksi. Sanoisin, että tärkein kriteeri on se soundi joka tuo leivän pöytään. Nashvillen sessiokitaristilla kompressori on aina ensimmäisenä, funk-bändissä komppaavalle wah ja vanhoja fuzz-soundeja ihannoiva kitaristi haluaa varmasti siirtää germanium fuzzinsa gain-pedaalien keskeltä heti ensimmäiseksi efektiksi ketjussa.

1) Bufferi

Bufferi on kuin pieni vahvistin, jonka tehtävänä on pitää soundi elinvoimaisena läpi järjestelmän. Jos kytket kitaran ja vahvistimen väliin paljon johtoja ja true bypass ‑efektejä, alkavat ne vähitellen syödä soundiasi – jopa efektien ollessa pois päältä.

Bufferi ei lähtökohtaisesti lisää äänentasoa tai voimakkuutta eikä väritä soundiasi. Parhaimmillaan bufferi sen sijaan lisää soundiisi kimaltavaa ja helisevää yläpäätä, joka auttaa kitaran miksauksen erottelemisessa. Tämä on isoksi avuksi erityisesti, jos olosuhteet ovat vaativat.

Nykyään suurin osa uusista efekteistä valmistetaan true bypass -tekniikalla, joten erillisellä bufferilla on usein paikkansa kitaristien pedaalilaudoissa. Bufferi voidaan asettaa ennen pedaaleita, jolloin se ajaa signaalin muuttumattomana efektien läpi. Toisen bufferin voi tarvittaessa sijoittaa se ketjun viimeiseksi, etenkin jos vahvistimelle kulkeva johto on pitkä.

2) Viritysmittari

Sen jälkeen kun BOSS esitteli pedaalimallisen viritysmittarinsa 1998, mikään ei ole ollut ennallaan. Tuon jälkeen kitaristit ovat pystyneet polkaisemaan virittimen päälle ja virittämään hiljaisesti kappaleiden välissä. Viritysmittari kuuluu liki jokaisen kitaristin keikkavarustukseen. Tällä on ollut dramaattinen vaikutus soittimien vireeseen ja koko kitarasoundin terävöitymiseen keikkaolosuhteissa.

Moni pitää viritintä ensimmäisenä, jotkut taas viimeisenä. Kumpikin käytäntö puolustaa paikkaansa. Itse ajattelisin sen sijaintia Bufferoinnin ja True Bypassin kautta. Näillä tekijöillä on ratkaiseva vaikutus ensimmäisten efektien reagointiherkkyyteen.

Joissain tilanteissa bufferi voi olla kätevä, jotkut taas haluavat pitää signaalinsa mahdollisimman koskemattomana loppuun asti. Tällöin tbp-viritin on paras vaihtoehto.

3) Wah-wah, auto-wah/filtterit & EQ

Verrattuna muihin soittimiin, kitaran taajuuskaista on suhteellisen suppea. Sen tärkein informaatio sijaitsee keskitaajuuksilla, joita manipuloimalla kitaran soundia saadaan muutettua radikaalistikin.

Voimakkaasti dynamiikkaan nojaavat filtterit haluavat olla ensimmäisenä ketjussa. Näin ne saavat suoran kontaktin kitaraan ja toimivat suorassa yhteydessä kitaran mikkien kanssa.

Wah-wah ottaa palasen kitaran taajuuskaistasta ja asettaa sen polkimella kontrolloitavaksi kitaristin jalan alle. Näin kitaristi pystyy korostamaan ja leikkaamaan wahin komponenttien rajoissa olevia taajuuksia.

Torvisoittimista ja niiden sordinojen käytöstä inspiraationsa saanut wah-wah on kitaristin tehokkain tapa itsensä ja tunteidensa ilmaisuun. Ehkä juuri siksi se on yksi sähkökitaran tunnusomaisimpia efektejä. Wahilla voidaan imitoida ihmisääntä ja sen eri muotoja. Sen polkeminen tuo hymyn huulille, ja itse efekti nauraa tai kirkuu käyttäjänsä mielentilasta riippuen.

Moni pitää wahiaa vain yhdessä asennossa ja käyttää efektiä boostatakseen soolonsa esiin miksauksesta. Tähän käyttöön soveltuu myös pelkkä esiasetettu filtteri tai auto-wah.

Auto-wahia (envelope filter) kontrolloidaan omalla soittodynamiikalla. Filtteri asetetaan tietylle taajuudelle, jolloin sitä saadaan korostettua muiden taajuuksien kustannuksella.

Auto-wahin soundi mielletään akuankkamaiseksi tai vedenalaiseksi pulputukseksi riippuen siitä, mitä soittaja haluaa sillä ilmaista. Soundi on pitkälle samanlainen kuin wah-wahissa, mutta sen kontrollointi tapahtuu soittodynamiikkaa vaihtelemalla.

Tunnetuimmillaan auto-wah on epäilemättä funkbasson elävöittäjänä ja tuodessaan kaivattua mojoa sähköpianoon ja klavinettiin. Niille, joita wah-wahin polkeminen pitkästyttää tai kyllästyttää, tarjoaa auto-wah vastaavan soundimaailman täysin erilaisessa käyttöympäristössä.

Ekvaalisaattorilla voidaan tasoittaa eri soitinten välisiä eroja tai lisätä ripaus keskialuetta mukaan, jolloin soolot ja melodiat saadaan kuuluviin muun bändin seasta. Tulos on neutraalimpi ja tarkempi kuin filtterien kanssa. EQ soveltuu mainiosti myös kitarasoundin hienosäätöön. Kitaristin näkökulmasta ekvalisaattorilla on monta eri hyödyllistä käyttötarkoitusta. Nokkela soittaja poistaa soundistaan ei-toivottuja aineksia tai korostaa taajuuksia, joilla kitaran saa erottumaan läpi bändimiksauksesta.

Toisin kuin yleensä luullaan, taajuuksia ei tarvitse välttämättä boostata. Kokonaismiksauksen kannalta voi olla tehokkaampaakin leikata turhat taajuudet pois, jolloin koko bändin soundi selkenee. On fiksua antaa bassolle tilaa ja muokata toisen kitaristin kassa soundinsa niin, että ne täydentävät toisiaan. EQ on tähän kätevä väline.

4) Kompressori

Kompressori on monelle tärkeä efekti, ja se halutaan myös usein lähelle kitaraa.

Monet legendaariset kitarasoundit on saatu aikaan tyylikkäällä ja voimakkaalla kompressoinnilla, joka se on salaisuus ”chicken picking” ‑tyyliseen kantrikitarointiin. Tätä soundia olisi mahdoton luoda ilman tuntuvaa kompressointiefektiä. Monet nykyään olemassa olevista pedaaleista ovat legendaarisen Ross -kompressorin kopioita tai muunnelmia. Niillä voit kompuroida soundisi täysin tukkoon, jolloin efekti ”lyttää” soittosi dynamiikan ja luo nuottien päälle sille tunnusomaisen “napseen”.

Toista koulukuntaa edustavat studiotyyliset kompressorit, jotka tasoittavat soundia hienovaraisemmin. Niillä saadaan tasattua soiton epätasaisuuksia ja helpotettua samalla vahvistimen säätämistä. Herkimmillään kompressori voikin olla tärkeä, mutta hädin tuskin kuultavissa oleva silaus kitaristin soundiin.

Parhaiten kompressoriin pääsee kuitenkin kiinni voimakkaan efektin kautta. Sieltä on helppo tulla takaisinpäin ymmärrettyään kerran kompressoinnin periaatteen. Yksi tapa on simuloida kompressorilla vahvistimen päätteen kyykkäämistä, jolloin haluttu ”sag” saadaan aikaan pienemmillä äänenvoimakkuuksilla. Säröpedaalin jälkeen sitä voidaan käyttää boosterinomaisesti nostamaan signaalin voimakkuutta. Muista, että kompressori vahvistaa kaikkea mitä sille syötetään, myös ei toivottuja sivuääniä.

5) Harmonizer, Oktaaverit ja Octafuzz

Nämä efektit käyttävät kitaran signaalia muokatakseen toisen "keinotekoisen" kerrannaisen sen pohjalta ja nekin haluaisivat puhtaimman mahdollisen signaalin sisäänsä.

Oktaavereita on karkeasti lajitellen kahta eri tyyppiä: oktaavi ylös ja oktaavi alas. Toisaalta oktaaveripedaalit voidaan jaotella analogisiin ja digitaalisiin oktaavereihin. Alas menevillä oktaavereilla voidaan luoda urkumaisia soundeja. Ne ovat suosittuja etenkin neoklassismiin nojaavien kitaristien soitossa, jossa ripaus Bachia kitaran höysteeksi on toivottu lisä. Nykyisissä oktaavereissa voidaan myös valita haluttu balanssi eli sekoittaa alkuperäistä signaalia mukaan sopivassa suhteessa.

Octafuzz on täysin omanlaisensa efekti. Kyseessä ei ole oikeasti oktaavi vaan alkuperäisen signaalin peilikuva, jonka korva mieltää oktaaviksi. Roger Mayer kehitti kyseisen laitteen Jimi Hendrixin käyttöön, ja se on säilynyt eri valmistajien tuotannossa tähän päivään asti.

Tämän tyyppiset efektit suoriutuvat tehtävästään paremmin kitaran kaulamikillä, etenkin useita nopeita nuotteja soittaessa. Tekniikan puhtaus nousee tällöin soitossa pääosaan. Efekti perustuu signaalin ”jäljittämiseen”, joka onnistuu parhaiten ilman tallamikin luomia yläharmonisia ja/tai epäpuhtaan soiton tuomia turhia hälyääniä. Etenkin digitaalitekniikalla toteutetut efektit tulisi pitää mahdollisimman lähellä kitaraa.

Digitaaliset oktaaverit kykenevät polyfonisuuteen eli useamman äänen samanaikaiseen käsittelyyn. Ne tulivat markkinoille 2000-luvun ensimmäisellä kymmenyksellä, ja niistä muodostui äärimmäisen suosittuja. Kitara saatiin nyt kuulostamaan kaksitoistakieliseltä kitaralta tai vaikkapa harpulta.

Harmonizer -efekti luo kitaran alkuperäisen signaalin viereen toisen äänen, jolloin kuulija aistii ne kuin kahden kitaristin yhteissoittona. The Eagles, Thin Lizzy ja Iron Maiden ovat kaikki harmonisten kitarasoolojen lipunkantajia. Queenin Brian May on ehkä kitaramaailman tunnetuin moniäänisten kitarakuvioiden soittaja.

Harmonizer-efekin avulla yksi kitaristi voi kuulostaa samalta kuin kaksi, tai jopa kolme kitaristia, jotka soittavat melodiaa täydellisessä harmoniassa halutussa sävellajissa. Nykypäivän harmonizerit ovat digitaaliteknologian kehittymisen myötä todella monipuolisia ja erinomainen inspiraation lähde kaikille kitaristeille.

Ryhmä B – Gainiin vaikuttavat efektit

Gain-pedaalien ensisijainen tarkoitus on nostaa kitaran signaalin tasoa. Tämä tarkoittaa usein myös kitaran signaalin yliohjaamista eli kansan kielellä säröytymistä. Jos gain-pedaalit pitäisi luokitella miedoimmasta vahvimpaan, järjestys olisi boosterit, overdrivet, distortionit ja viimeisenä fuzzit.

Säröpedaalit kytketään periaatteella "rankin ensiksi". Jos käytät päällekkäissärötystä, korkegainiset efektit kontrolloivat sustainia ja kesymmät purkit pääsevät vaikuttamaan enemmän soundiiinsi. Toisinpäin kytkettynä efektit reagoivat toisiinsa epäterveellä lailla.

Overdrive-pedaalien skaala voi ulottua kevyestä boostista vahvistimen kaltaiseen säröytymiseen. Jälkimmäisessä voidaan puhua jo ns. "foundation"-pedaalista. Nämä efektit toimivat parhaiten soundisi kivijalkana, jota muut efektit värittävät.

6) Fuzz

Fuzz on säröytymisen jyrkin aste. Se on jopa distortioniakin voimakkaampi efekti. Jos distortion kuulostaa high gain ‑vahvistimelta, fuzz voi kuulostaa siltä, kuin luukuttaisit rikkinäistä vahvistinta täysillä. Se oli ensimmäinen säröytymiseen pyrkivä efektipurkki, joten se on eri versioineen nähnyt jo yli viidenkymmenen vuoden kaaren. Tästä syystä fuzz myös tarkoittaa eri ihmisille täysin eri asioita. Joillekin se on laulavan kaunis soolosoundi, toisille murhaavan jyräävä riffisoundi.

Fuzzeja on valmistettu 60-luvulta lähtien, jolloin niissä käytetyt transistorit eivät olleet lähimainkaan tasalaatuisia. Fuzzien ympärillä leijuva mystiikka liittyy pitkälti germaniumtransistorien epävakaaseen ja lämpövaihteluille herkkään, mutta pehmeään soundiin. Nykyään kaikki komponentit valitaan vanhojen mallien parhaiden yksilöiden asettamien esikuvien mukaan. Näin syntyy historian parhaiden fuzz-yksilöiden innoittamia pedaaleja.

Germanium Fuzzin kontrollointi kitaran volumepotikalla ja sitä myötä soundin puhdistaminen häiriintyy, jos edessä on paljon muita pedaaleja. Soittajat, jotka hallitsevat tämän tekniikan haluavat, että fuzz sijaitsisi mahdollisimman lähellä kitaraa. Voit siis halutessasi kokeilla asettaa sitä lähemmäksi soitinta ja kuunnella muuttuuko sen käyttäytyminen.

Germaniumin korvannut piiversio tuottaa erilaisen fuzz-soundin. Tasaisuutensa ja luotettavuutensa lisäksi siinä on enemmän gainia, joka on monelle juuri ”se” juttu. Näiden kahden transistorityypin lukuisat eri variaatiot takaavat, että fuzzeja löytyy jokaiseen makuun.

7) Distortion

Distortion säröttää signaalin kunnolla ja tekee siitä terävästi klippaavaa sahalaitaa. Transistoreilla aikaansaatu distortion-klippaus on hyvin samankaltainen kuin high gain -vahvistimien etuasteputkien tuottama säröytyminen. Molemmilla saa tehtyä samanlaisen gainin, ja se sopii hienosti moderneihin musiikkityyleihin, erityisesti metallikitaristien riffittelyyn.

Vallalla oleva konsensus siitä, että ainoa oikea metallisoundi syntyy vahvistimesta, on kapeakatseinen. Hyvällä distortion-pedaalilla voi luoda vastaavan, jopa potkivamman soundin minkä vahvistimen kanssa hyvänsä. Monien high gain -vahvistimien kanavat ovat niin yliohjattuja, että soundi on pelkkää surinaa. 

Joskus voi olla järkevämpää käyttää vahvistimen ensimmäistä kanavaa ja lisätä särö efektipedaalista. Hyvin suunniteltu pedaali muokkaa halvemmankin vahvistimen moderniksi tuplastäkiksi yhdellä napin painalluksella. Näin mukaan saadaan putkien lämpöä, mutta soundi ei ole liian kulmikas, jolloin se leikkaa läpi bändisoitosta.

8) Overdrive

Helpoin tapa erottaa overdrive muista säröpedaaleista on miettiä sen käyttötarkoitusta. Toisin kuin itsenäisemmät distortion ja fuzz, overdriven tarkoitus on auttaa vahvistinta yliohjautumaan ja täydentää sen luonnollista soundia. Overdrive tekee hellävaraisen klippauksen signaalin huippuihin ja pitää yleensä aaltomuodon lineaarisena, aivan kuten vahvistimen pääteputkisaturaatio.

Toinen variaatio overdrive-pedaaleissa on epäsymmetrisesti klippaava säröpiiri. Sen käyttäytyminen on hieman samankaltaista kuin vahvistimen, jonka pääteputket ovat epäbalanssissa. Kummatkin aaltomuodon puolet säröytyvät eri lailla. Tuloksena on paksumpi, rosoisempi ja dissonoivampi soundi.

Perinteinen overdrive-soundi syntyy pedaalin ja vahvistimen yhteispelillä: signaali klippaantuu hieman jo pedaalissa, mutta lopullisen muron soundiin tekee vahvistin. Overdrive-pedaali ei siis yksistään kuulosta miltään, vaan tarvitsee aina tuekseen vahvistimen.

Overdrive -pedaalien suunnittelu on mennyt harppauksia eteenpäin sitten sen alkuaikojen. Monia uusia purkkeja kutsutaan nimellä foundation-overdrive”. Ne on suunniteltu reagoimaan kitaraan laadukkaan putkivahvistimen tavoin, joten niillä saa luotua eri vahvistimille luontaista yliohjautumista pedaalin muodossa. Nämä pedaalit eivät tarvitse mitään eteensä tai jälkeensä, vaan koko soundi on niiden sisällä. Mukana on monia legendaarisien vahvistimien soundeja Englannista ja Yhdysvalloista, kuten Marshall, Fender, Orange, Peavey, Dumble ja monet muut. Näillä pedaaleilla jokainen pääsee käsiksi historiallisiin kitarasoundeihin vaihtamatta vahvistinta.

9) Noise gate

Kohinanpoistajista hyötyvät etenkin ne kitaristit, joilla on vähänkään enemmän gainia soundissaan ja jotka haluavat luoda kappaleisiinsa dramatiikkaa täysin hiljaisten hetkien avulla. Kohinasalpoja voi käyttää myös efektinä kuten monet metallikitaristit ovat osoittaneet. Säätämällä leikkuri oikein saadaan kitara hyvinkin perkussiiviseksi, mikä helpottaa nopeiden ja tarkkojen riffien soittamista.

Noise Gate laitetaan sarjaan kytkettynä heti säröjen jälkeen. Näin ne poistavat suhinat ja sivuäänet, mutta loppuketjun efektien hännät saavat soida vapaasti.

80-luvun yritelmät vähentää kitarasoundista kohinaa ja sihinää olivat alkeellisia. Laitteet heikensivät koko ketjun soundia ja pätkivät kitarasignaalia luonnottomasti. Noise gate olikin monelle kirosana, mutta nykyään kaikki on toisin. Nykyään puhutaan gaten sijaan suppressoreista. Niille on ominaista kyky seurata kitarasignaalia tarkasti ja erottaa, mikä on kitarasta lähtöisin olevaa ääntä ja mikä melua. Tulokset ovat erinomaisia.

Ryhmä C – Modulaatio

Modulaatioefektien historia on täynnä hauskoja yhteensattumia ja väärän terminologian käyttöä. Suurin osa efektien alkuperästä juontaa tavalla tai toisella Leslie-kaapin soundiin ja yritykseen taltioida sen maaginen soundi helpommin kuljetettavaan muotoon.

Modulaatioryhmään kuuluvat perinteisesti phaser, flanger, chorus, vibrato ja tremolo. Näille kaikille yhteistä on se, että niiden ääntä muunnetaan johonkin suuntaan. Yleensä perusääni pidetään moduloidun äänen rinnalla, jolloin ne saavat yhdessä aikaan toivotunlaisen efektin.

Samoista pedaaleista voi nykyään saada monia eri modulaatioefektejä, eikä niiden kategorioiminen ole mahdollista tai tarpeellistakaan. Leslieltä kuulostavaa väpätystä löytyy monesta purkista – joillekin se voi olla chorus, toisille phaser tai vibe.

Modulaatioista saa eniten irti, kun niitä ajetaan säröpedaalien jälkeen. Säröpurkkien lisäämät harmooniset kerrannaiset saavat hienoa jälkeä aikaan modulaatiopedaaleissa.

Vaikka modulaatiot on esitetty tietyssä järjestyksessä, niiden järjestys signaalitiellä on erittäin tulkinnanvaraista. Olennaista on tremolon asettaminen viimeiseksi.

Yleensä yksi modulaatio ajaan asiansa kerrallaan, mutta jos tarvetta usealle vätkyttimelle on, anna palaa vaan. Ainoastaan omat korvasi toimivat tuomarina.

10) Chorus, Leslie & Flanger

Chorus -efektin historia juontaa kauas. Kirkkomusiikissa lauluääntä tukevoittamaan on aina otettu mukaan useita laulajia, jolloin on syntynyt käsite kuoro. Useamman ihmisen aikaansaamaa efektiä pyrittiin lisäämään myös teknisesti kirkkourkuihin, joilla säestettiin koraalimusiikkia (chorale) laulavia kuoroja.

Sähköuruilla ja Leslie-kaapilla lähdettiin puolestaan kopioimaan kirkkourkujen soundia, joiden yhdistelmää taas univibe-pedaalilla pyrittiin toisintamaan. Chorus-efektiä luotiin myös studiossa, jossa ensin äänitettiin useampi lauluraita päällekkäin. Myöhemmin tämä opittiin toteuttamaan tekniikan avulla, jolloin tuloksena oli Automatic Double Tracking -efekti, eräänlainen chorus-efektin esiaste.

Tekniikan kehittyessä 70-luvun lopussa japanilainen Roland toi markkinoille varsinaisen chorus-efektin osana suosittua Jazz Chorus ‑vahvistintaan. Sittemmin chorus on ollut yksi käytetyimpiä kitaraefektejä.

Tekniikan kehittyessä chorus -efekti on pystytty tekemään yhä vähemmillä komponenteilla. Aidoin ja syvin chorus saadaan edelleenkin aikaiseksi vain monimutkaisella komponenttien sarjalla, jota ei saa mahdutettua pieneen koteloon.

Monia musiikkityylejä olisi vaikea kuvitella lainkaan ilman chorus-efektejä. 80-luvun lopulla efektiä kuultiin joka puolella. Seurauksena monet kitaristit kyllästyivät etenkin räkkiefektien kylmään chorus-soundiin. Grunge ja etenkin Nirvanan maailmanlaajuinen suosio toi efektin takaisin kaikkien huulille, ja nykyään chorus on olennainen osa kitaran efektikattausta.

Leslie-kaappi oli jo ilmestyessään 40-luvulla melkoinen ilmiö, mutta kului liki pari vuosikymmentä ennen kuin kitaristit löysivät sen soundin. 60-luvun lopulla Lesliestä muodostui nopeasti psykedelianjanoisten kitaristien lemmikkisoundi.

Leslien pyörivä soundi oli pitkään mahdollista vain kaapin oman mekaniikan avulla. Vasta viime vuosina prosessoritekniikka on kehittynyt siihen pisteeseen, että uskottava Leslie-soundi saadaan aikaan myös digitaalisilla pedaaleilla. 

Flanger keksittiin studiossa. Ennen studiossa saatettiin käyttää kahta nauhuria yhtä aikaa. Toista niistä hidastamalla saatiin aikaan soundi, jota itse John Lennon alkoi kutsua sanalla flanging, kun bändi oli äänittämässä "Revolver" -levyään vuonna 1966.

Efekti oli syvä, hieman samankaltainen kuin Leslie-efektissä, ja siitä tuli 60-luvun lopussa nopeasti suosittu studiokikka. Kesti kauan ennen kuin flanger saatiin toteutettua mekaanisesti ilman nauhureita. 70-luvun lopun ensimmäiset flangerit olivatkin räkkikokoisia ja sisälsivät suuren määrän komponentteja. 

11) Phaser ja Vibe

Vibe tuli tunnetuksi Jim Hendrixin käyttämänä Woodstock-festivaaleilla kuvatulla tallenteella. Sittemmin sitä ovat käyttäneet lukuisat psykedelianjanoiset kitaristit.

Alunperin Leslie-kaappia kopiomaan lähtenyt ja sittemmin phaserin kopioimaksi tullut soundi on nykyään käsite jo itsessään.

60-luvun psykedeliabuumin aloittama ja 70-luvulla Robin Trowerin tutuksi tekemä vaiheenkääntöön perustuva efekti on nykyään klassikon asemassa. Pedaalit ovat monikäyttöisiä ja soveltuvat moneen eri musiikkityyliin. Pink Floydin soundi ei olisi sama ilman Uni-Vibea, kuten ei Jimi Hendrixinkään.

Phaserin esikuvana oli nauhureiden avulla tehty flanger-efekti. Phaserilla yritettiin myös tehdä samaa kuin univibe-efektillä, joka puolestaan yritti kuulostaa Leslieltä.

Phaserista tuli kuitenkin viben seuraaja, ja lopulta suositumpikin kuin esikuvastaan. Efekti saatiin aikaan eri tekniikalla, ja siitä tuli hieman syvempi kuin vibe, joka on perusluonteeltaan miedompi. Nämä kaksi soundia ovat kuitenkin hyvin lähellä toisiaan. Kuuntelemalla ja kokeilemalla selvität, kumpi niistä vastaa lähemmin omia toiveitasi.

12) Vibrato ja Tremolo

Leo Fender teki meille karhunpalveluksen kutsumalla kitaran vibrakampea tremolokammeksi. Tämän myötä termi tremolo on vibraton ohella koko efektihistorian väärinymmärretyin. 

Vibrato tarkoittaa äänen korkeuden vaihteluita eli samaa, mitä laulaja tekee kurkullaan ja kielisoittaja vasemman käden sormillaan. Vibratolla saadaan nuottiin lämpöä ja syvyyttä. Se on varmasti vanhin varsinainen efekti, minkä maailma tuntee.

Kitaravalmistajat kokivat vibraton tarpeelliseksi jo sähkökitaran alkutaipaleella. Soittimiin asennettiin tuolloin erillinen vibrakampi efektin luomista varten. Sitä oli tarkoituksena pitää kädessä koko ajan ja värittää sillä tasaisesti soittoaan. Tämä koettiin kuitenkin epäkäytännölliseksi, ja vibratoefektiä alettiin tekemään kitaristeille tekniikan avulla. Toisin kuin tremolo, sen tuottaminen mekaanisesti oli haastavaa ja kallista. Liekö tästä syystä Fender kutsunut vahvistimiensa tremolopiiriä vibratoksi, mikä sekoittaa kitaristeja edelleenkin. Vibratoefekti on kitarakäytössä omimmillaan vanhoilla bluesäänitteillä, mutta sillä on paikkansa myös psykedeelisiä sävyjä hakevien kitaristien pedaalivalikoimassa.

Tremolo on tarkoittanut alunperin saman äänen nopeaa toistoa. Se on ollut kielisoittajien kikka jo vuosisatojen ajan. Kitaramusiikissa sitä ovat käyttäneet niin klassiset kitaristit kuin 80-luvun shreddaajatkin.

Sittemmin kosketinsoittajat halusivat efektin käyttöönsä, ja se toteutettiin heitä varten mekaanisesti. Jos signaalia katkottiin tarpeeksi nopeasti, saatiin tietynlainen hakkaava, toistamiselta kuulostava efekti. Tämä mekaaninen soundi siirtyi sittemmin kitaravahvistimiin ja sieltä kitarapedaaleihin.

Tremolo on yksi suosituimpia ja tunnusomaisimpia sähkökitaran efektejä. Se oli pitkään pois muodista, mutta kun 50-luvun rokkisoundit ja senaikaisen Amerikan ympärille rakennettu glamour palasivat Hollywoodiin 90-luvun alussa, tremolo seurasi vanavedessä. Efektin tyylikäs käyttö saa mielen haikailemaan rasvatukkien, päättäjäistanssien, paksujen pirtelöiden ja isojen jenkkiautojen maailmaan.

Ryhmä D – Aika- ja tilaefektit

13) Volume/ekspressio

Volume-pedaalin voi asettaa moneen eri kohtaan signaalitiellä. Jos volume-pedaali on heti kitaran jälkeen, kontrolloi se kitarasta tulevaa signaalia koko muulle ketjulle. Jos se asetetaan distortion-pedaalien jälkeen, saadaan särösoundi pysymään samana, mutta muutettua signaalin äänenvoimakkuutta soittotilanteeseen sopivaksi.

Paras paikka volume-pedaalille on juuri ennen delay-pedaaleita. Näin saadaan luotua ainutlaatuisia efektejä, joissa vain efektien hännät jäävät kuuluviin samalla kun koko muu signaali vaimennetaan pois. Mahdollinen sijoituspaikka volume-pedaalille on myös ketjun viimeisenä, jolloin se toimii tehokkaana master-mutena.

Efekteistä saadaan entistä enemmän irti, jos niiden toimintaa pystytään ohjaamaan erillisellä ekspressiopedaalilla. Voit säätää ekspressiopedaalin muokkaamaan vain yhtä parametria efektissäsi ja kontrolloida sitä jalallasi soittosi aikana. Tämä digitaalisten efektien mukanaan tuoma luksus antaa kitaristeille hyvinkin monipuolisia mahdollisuuksia luoda täysin ennenkuulumattomia soundeja. Expressiopedaalilla ei ole mitään tekemistä signaalinkuljetuksen kanssa, joten sen paikka määräytyy lähinnä käytettävyyden mukaan.

14) Delay ja Echo

Englannin kielen sana echo tarkoittaa suomeksi kaikua, kun taas suomen kielen sana kaiku usein mielletään englanniksi tarkoittamaan sanaa reverb. Tämän takia moni käyttää puheessa harhaanjohtavia termejä, mikä puolestaan voi vaikeuttaa soundin kuvailemista kanssamuusikoille.

Nauhakaiut ovat echo -efekteistä suosituimpia. Ne ovat upeaa kuultavaa, sopivan arvaamattomia ja ruokkivat soittajan inspiraatiota.

Nauhakaiun jäljet johtavat 50- ja 60-luvun kitarasoundeihin. Olisikin mahdotonta kuvitella sähkökitaran historiaa ilman nauhakaikua. Nykyään nauhalla tehty echo-efekti pystytään toteuttamaan kehittyneen prosessoritekniikan myötä niin, että vain ani harva kuulee eroa alkuperäisen ja digitaalisen välillä.

Delaylla tarkoitetaan yhden äänen toistoja. Echossa taas perusäänelle syntyneet toistotkin saavat uuden elämän, kun ne toistetaan uudestaan ja uudestaan. Echo käyttäytyy kuin kanjoni, jossa huuto moninkertaistuu. 

Delay -efektin valmistus helposti kuljetettavaan muotoon tuli mahdolliseksi tekniikan kehityksen myötä 70-luvun lopulla. Yksinkertaisimmillaan delay vain toistaa perusääntä soittajan määräämään tempoon ja hänen valitsemillaan parametreilla. Se ei “mössöytä” soundia samalla lailla kuin echo-efekti.

Analogiset BBD-sirulla tehdyt laitteet olivat mekaanisia nauha- ja kiekkokaikuja luotettavampia ja tarkempia. Moni siirtyi ilomielin näiden uutuuksien käyttäjäksi.

Tätä analogista, lämmintä soundia on pidetty perinteisesti delay-soundin ihanteena. Digitaalisten delay-efektien alkuhuuman haihduttua prosessoidut efektit kokivat hetkeksi pienen inflaation. Onneksi ajat muuttuvat. Hyvin suunniteltu digitaalinen piiri päästää läpi analogista puhdasta signaalia ja sekoittaa sen osaksi kitaran soundia. Nykyään niiden soundit ovat huippuluokkaa, ja analoginen delay on jäänyt enemmän kuriositeetin osaan.

Delay ja nauhakaiut halutaan yleensä asettaa kaikkien efektien jälkeen, jolloin niiden säädöt vaikuttavat koko soundipalettiin.

15) Reverb

Reverb puolestaan tarkoittaa huonetta tai tilaa, jossa soittaminen tapahtuu. Sillä pyritään luomaan soundiin tilan tuntu.

Tämä efekti on luonnostaan viimeisenä, koska se mallintaa huoneen kaikua, jossa valmis soundi jo soi. Reverb ikäänkuin "maalaa" sen tilan tai huoneen, jossa koko soundisi toteutuu.

Nauhakaiun ohella jousikaiku on yksi tärkeimpiä ja tunnusomaisimpia kitarasoundeja koko sen lyhyessä historiassa. Kitaristien kielessä reverb-efekti tarkoittaa usein vahvistimen sisään rakennettua jousikaikua. Muitakin kaikutyyppejä on, mutta jousikaiku on ehdottomasti se tavoitelluin soundi.

Kombovahvistimen pohjalla makaava jousitankki elävöittää ja tuo tilan tuntua kitarasoundiin. Teknologian räjähdysmäinen kehitys on mahdollistanut uskottavan ja aidon tuntuisen kaiun pakkaamisen pieneen kokoon. Vielä muutama vuosi sitten digitaalikaiuista puuttui se lopullinen ”twang” ja ”po-jo-jong”, ja tulos oli lattea ja steriili. Nykyiset digitaaliset pedaalit pääsevät täysin samaan lopputulokseen kuin esikuvansa. Niiden suosio onkin räjähtänyt viime vuosina.

Kaiku kuuluu tavalla tai toisella jokaisen kitaristin soundivalikoimaan. Jos vahvistimesi kaiku ei tyydytä sinua, älä huoli. Voit kokeilla lukuisia eri pedaalivaihtoehtoja ja löytää niistä itsellesi täysin uudenlaisen kaikusoundin.

Ketjun viimeiset pedaalit

16) Loopperit

Looppereilla kitaristi pystyy “äänittämään” itseään ja soittamaan uudestaan juuri taltioimansa osion päälle. Mitä järeämpi loopperi, sitä useamman päällekkäisen “raidan” voi omasta soitostaan tehdä.

Loopperit ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti etenkin trubaduureilla ja katumuusikoilla. Kokematonkin soittaja saa loopperilla hienoa jälkeä aikaan soittaessaan melodiaraitaa oman komppinsa päälle.

Looppeja voidaan myös efektoida. Delay-efektien käyttö loopperin kanssa luo ennenkuulumattomia soundimaailmoja. Osaa loopeista voi säröttää, osaa soittaa puhtaana. Järeimmät loopperit ovat kuin moniraitanauhureita jalkojen juuressa; vain soittajan luovuus on rajana.

17) Boosterit

60-luvulla vahvistimet olivat poikkeuksetta ylimitoitettuja headroominsa suhteen. Säröytymistä ei pidetty toivottavana. Sittemmin soundi-ihanteet ovat muuttuneet, ja kitaristit ovat alkaneet kaivata sustainia ja lämpöä soundiinsa. Sitä on saatu aikaiseksi yliohjaamalla vahvistinta.

Boosteri kehitettiin puskemaan vahvistimen etuastetta särölle. Muuten niin puhtaan kuuloisista kitaravahvistimista saatiin nyt täysin uudenlaisia soundeja. Oikein säädettynä boosterin vaikutus ulottuu vahvistimen päätteeseen saakka. Tämä luo miellyttävän kombinaation eri vahvistimen osissa tapahtuvaa yliohjausta. Kääntämällä boosterin ääriasentoonsa voit saada sen avulla jopa pientä klippausta aikaiseksi aivan kuten boosteria seuranneissa overdrive-pedaaleissakin. 

Boosteri laitetaan viimeiseksi ketjussa, juuri ennen vahvistinta. Näin se ei ylikuormita muita efektejä. Etenkin klassiset overdrive-pedaalien piirit on tehty heikko signaali mielessä, ja niissä käytetyt transistorit menevät helposti tukkoon jos niitä boostataan.

Bassoefektit

Efektointi ei ole pelkästään kitaristien yksinoikeus. Samat pedaalit soveltuvat monesti sekä kitaralle että bassolle. Modulaatioefektit ovat suosittuja basistien keskuudessa, samoin filtterit. Basson yleisin efekti on kuitenkin joku särö. Echo-ryhmän pedaalit ovat ehkä vähiten basistien käyttämiä (jos et satu olemaan Roger Waters).

Jos bassoa särötetään tyylillä, se ei välttämättä kuulu miksauksessa kuin lisääntyneenä klangina. Joskus tärkeät alataajuudet jäävät puuttumaan, jolloin efekti ei palvele kokonaisuutta parhaalla mahdollisella tavalla. Yleinen käytäntö on ollut yhdistää keikkatilanteessa D.I.-signaali efektoituun signaaliin ja tehdä näin haluttu bassosoundi ja balanssi yleisöä varten.

Varta vasten bassolle tehdyt efektit sisältävät usein blend-toiminnon, jolloin puhtaan ja efektoidun soundin miksauksen voi tehdä jo pedaalilla. Olemassa on mm. upeankuuloisia overdriveja, särkijöitä ja modulaatioefektejä. Niiden yläpää on pureva ja alataajuudet nasevia.

Usein bassopedaalit löytävät tiensä myös kitaristien signaalitielle. Efektien erilainen EQ palvelee etenkin alavireessä soittavia kitaristeja, mutta myös niitä, jotka eivät tyydy kaikista perinteisimpiin ratkaisuihin.

Vaihtoehtoinen järjestys signaalitiellä

Voit asettaa jokaisen efektin myös muuhun paikkaan signaalitietä, jolloin sen toiminta tietenkin muuttuu. Mitään ei mene rikki, kokeilu kannattaa aina. Muista, ettei musiikissa ole sääntöjä. Korvat tulisivat olla viimeinen valintakriteeri efektijärjestystä miettiessä.
  • Wah-wah laitetaan vasta särkijöiden jälkeen. Tuloksena on voimakas ja jyrkkä efekti, joka kaventaa wahin toiminta-aluetta mutta leikkaa läpi mistä vaan.
  • Modulaatiot asetetaan ennen särkijäpedaaleita. Jotkut vintage-pedaalit toimivat paremmin ennen gain-pedaaleita. Modernissakin pedaaleissa efekti on erilainen, jokseenkin miedompi.
  • Boosteri ennen gain-pedaaleita luo ylimääräisiä gain-stageja soundiisi. Koska transistorit voivat käyttäytyä hyvinkin samalla lailla kuin putket, kyykytät nyt vahvistimen sijaan pedaalin transistoreita.
  • Kompressorin toinen sijainti voi olla gain-efektien jälkeen, jolloin se toimii enemmänkin boostina.
  • Whammyn sijoittaminen säröpedaalien jälkeen tuo soundiin lisää digitaalista sirinää, joka on toimiva efekti jo itsessään.

Tunnettuja esimerkkejä poikkeavista ratkaisuista

  • Carlos Santana pitää Tube Screamerin ennen Wahia.
  • Brian Maylla on treble-booster ensimmäisenä ketjussa.
  • Steve Vailla on kaksi wahia. Ennen ja jälkeen distortion-pedaalin.
  • Tom Morellon kaikki efektit ovat vahvistimen efektiloopissa.
  • David Gilmourin kompressori on viimeisenä ketjussa.
  • Solstafir ajaa useita eri kaikuja ja delay-efektejä high gain -vahvistimeen. Tuloksena erittäin persoonallinen soundi ja kova underground-suosio.

Summaus

Aika monta "sääntöä" rikottuna, ja minkälaisin tuloksin? Usein uudet asiat syntyvät vahingossa, joten käytä siis aikaa efekteillä fiilistelyyn. Kokeile, käännä ja väännä jokaista potikkaa. Luo jotain ennenkuulumatonta, äläkä tee niin kuin kaikki muut. Ennen kaikkea, älä usko mitä internetissä sanotaan...

LUE LISÄÄ:

Custom Boardsin efektivalikoiman pääsivu >



Kommentoi kirjoitusta