PULLOT KILISIVÄT pöydällä. Kitarat soivat ja yksiöni ilma Kirstinkadulla oli sakeana savusta. Kolmenkymmenenkuuden neliön boksini oli muodostunut nopeasti keskittymäksi, jossa ravasi alvariinsa uusien bändikavereideni lisäksi elämäntaparokkareita, hippipoikia ja hippityttöjä.
Tavastian-debyyttini oli takanapäin, ja asemani bändissä oli vakiintunut. Kämäräinen puhisi virttyneellä nahkasohvallani, ja kun tarjoilu oli kohdallaan, hän oli mitä leppoisinta ja hauskinta seuraa. Suho heitti ilmoille tuoreita ideoita samalla kun treenasimme uusia biisejä. Nämä olivat niitä illanviettoja, joita olin kaivannut niin monta vuotta.
Bändin sisällä oli hyvä meininki – kun yhdellä meistä oli KELA-päivä, kaikilla oli hyvä olla. Olimme roudanneet Kinden kanssa Kallion katujen läpi kotiini kookkaan lasipöydän, sillä edellinen oli käynyt illanvietoissa liian pieneksi. Suho lahjoitti vaatteita kaikille ja huolehti soittajien imagosta. Kämäräinen lainasi minulle kirjoja ja otti vastavuoroisesti mukaansa VHS-nauhoja, jotka tosin jäivät poikkeuksetta sille tielleen.
Mutta vaikken sitä ollut heti alkuinnostukseltani huomannut, paketti oli toisilta osin ollut pahasti levällään jo liittyessäni bändiin. Meillä oli vielä paljon tehtävää sen eteen, että seuraava julkaisu olisi mitenkään mahdollinen.
”Onhan tässä vähän uuden alun makua. Kaikki mahdolliset vaikeudet on nyt käyty läpi ruumiinosien katkeamisesta vakaviin päihdeongelmiin. Viime vuoden lopussa oli sellainen tilanne, että kenelläkään ei ollut puhelinta ja puolet bändistä oli asunnottomina. Kitaristimme Marco pidätettiin viikon sisällä kolme kertaa.” –Suho (Urbaanit sanomat 27/1998)
Invisible Plan ei ollut myynyt merkittävästi ainakaan siihen satsattuun budjettiin nähden. Levy-yhtiö olisi halunnut julkaista ”Bride”-kappaleesta singlen, mutta Suho ei ollut suostunut tähän. Kappale ei edustanut hänen mukaansa tarpeeksi hyvin levyn yleisilmettä. Biisi oli kuitenkin vetävä, ja se olisi saanut Zen Gardenin Kari Hynnisen mukaan varmasti radiosoittoa.
Lopulta minulle selvisi myös studioajan jatkuvaan siirtämiseen ja Ad Astran äänitysten perumiseen johtanut syykin: Kinden jalka oli murtunut yöllisen kohkauksen seurauksena. Hän oli saanut kipsin jalkaansa eikä pysynyt soittamaan studiossa. Myös Kämäräisellä meni aivan liian lujaa – hän oli kerännyt ennätystahtia porttikieltoja Kallion kapakoihin ja aiheutti arrogantilla käytöksellään paheksuntaa mihin ikinä menikin.
”Ei tässä mitään ompeluseuraa pidetä.” – Suho (Suosikki 2/1996)
Koetin saada tätä porukkaa ruotuun ja hain valtion rahoittamalle työvoimatoimiston ja Muusikoiden Liiton järjestämälle kurssille. Opin siellä bändisoittamisen ja musiikin teorian lisäksi alan bisnespuolta. Näistä opeista oli apua, kun aloimme setviä Jimsonweedin sotkuista pakettia kasaan.
Olimme onnistuneet saamaan Invisible Planin hittiraidan ”Bride” saksalaisen Rock Hard -lehden mukana tulleelle CD-levylle. Toinen debyytin raita ”Gone With Dawn” oli puolestaan päätynyt tietämättämme Nelosen urheilumakasiinin tunnariksi. Avasimme bändille sähköpostiosoitteen, keräsimme kasaan kuvia, skannasimme logoja ja levitimme eteenpäin sanaa iskukykyisestä ryhmästä.
Tapasin Zen Gardenin Hynnisen selvittääkseni bändin levytyssopimuksen tilaa. Kävi ilmi, että hän ei ollut halukas jatkamaan yhteistyötä. Katseemme kohdistuvat Spinefarmiin, jonka kokoelmalle saimme vängättyä yhden Invisible Planin sessioissa äänitetyn julkaisemattoman raidan.
Aktivoidumme myös buukkaamaan keikkoja, joita tuntui riittävän mukavasti – ainakin verrattuna edellisiin bändeihini. Valmistauduimme nopeasti seuraavaan studiosessioon. Suholla oli paljon uusia biisejä, ja olimme treenanneet myös bändin debyytiltä ylijääneitä raitoja.
Suho oli vaikuttunut samoilta kulmilta ponnistavan Ballsin soundeista Jungle In A Barrel -levyllä, joka oli miksattu Sielun Veljien kitaristi Jukka Orman Lenin Karma Total Sound -studiolla. Tuotannollisiin kokeiluihin mieltyneen Suhon oli aika itsekin kokeilla jotain täysin uutta ja erilaista.
NAUHOITUKSET PIDETTIIN HELMIKUUSSA 1998. HKL:n lakko vaikeutti huomattavasti studiosessiomme järjestelyjä. Kämäräinen oli ottanut toisen sohvani vakipaikakseen ja yöpyi luonani ennen äänityksiä. Hän skarppasi lukemalla kirjoja ja soittamalla kitaraa.
Mukana studiossa olivat myös Ballsin rumpali Sande Vettenranta ja muutama Winha-bändin jäsen. Heistä aktiivisin oli Roni Martin, joka oli vasta aloittelemassa perehtymistään flamencon saloihin Orman opetuksessa. Sittemmin Roni on tehnyt maailmanlaajuisesti menestyksekkään uran modernin flamencon parissa.
Suomen Kaapelitehdas Oy:n tehdasrakennuksesta kulttuurikeskukseksi muutetun kompleksin syövereissä sijaitseva studio oli akustiikaltaan haastava. Rummut ja kitarat äänitettiin matalassa kivihuoneessa. Huudatimme täysillä uutta saksalaista Engl-vahvistinta, joka oli Suhon mielestä sopiva valinta Jimsonweedin kitarasoundin päivittämiseksi.
Olin alkanut käyttää bassosoundissani yhä enemmän efektejä. Minulla oli funk-ajoiltani phaser ja Mu-Tronin filtteri, joita soitin nyt fuzzin läpi. Orman pedaalilauta herätti meissä suurta ihailua, joten soitin bassot lopulta sen läpi ja poljin surutta päälle säröjä, filttereitä ja modulaatioefektejä aina kun tila antoi myöten. Suho ei painanut jarrua, pikemminkin päinvastoin.
Suhon säveltämä ”Catch the Sun” on oiva biisi, jota olimme jo soitettaneet keikoilla. Avaruuscountry-tyylinen kertosäe luo hyvää kontrastia Kämäräisen tiukalle riffille. Sovitus on hieman mutkikas, mutta riffeissä on ytyä ja persoonallista otetta.
Intia-tyylistä vapaisiin kieliin pohjautuvaa riffittelyä edustaa ”Night of the Fairies”, jossa olisi ollut ensimmäisen levyn tyyliin tuotettuna potentiaalia vaikka mihin. Biisin soittaminen oli haasteellista useiden kitaralla ja bassolla vedettyjen unisono-likkien vuoksi.
Muistan, kuinka ”Ones More” eli ”yhdet vielä” soi ikuisuudelta tuntuneen ajan tarkkaamon puolella. Sen sanat kertovat rakkaudesta, mutta tulkitsin ne tuolloin kuvaukseksi alkoholismista, sillä ne sopivat loistavasti sen hetkiseen alati syvenevään elämäntilanteeseeni.
Kaikki biisit soitettiin Suholle tuttuun tyyliin kerralla sisään. Sen jälkeen alkoi ikuisuudelta tuntuva ja erikoinen miksausprosessi: Orma, Suho ja Roni hääräsivät tarkkaamossa ja loihtivat villejä soundiefektejä studion lukuisista vintagelaitteista. Muu porukka kerääntyi oleskelutilaan viettämään iltaa.
Yömyöhään venynyt sessio oli huuruinen. On suoranainen ihme, että saimme kaiken valmiiksi yhdessä päivässä. Tuloksena oli kahdeksan biisin paketti, jota keräännyimme kuuntelemaan seuraavana päivänä Kirstinkadulle.
Äänitteen yleisilme oli lopulta hyvinkin garagemainen ja kolkko. Kinde ja Kämäräinen tuomitsivat Suhon soundikokeilut täysin. Minä taas komppasin liideriämme. Olin innoissani Suhon halusta kokeilla jotain uutta ja hylätä tuon ajan soundinormit.
”Monet bändit eivät uskalla ottaa riskejä sen uhalla, että jotain voisi mennä vituiksi.” – Suho (SFP Metal Magazine 3/1999)
Jälkikäteen on pakko myöntää, että soundit voisivat olla vähän selkeämmät. Toisessa studiossa biiseistä olisi voinut saada enemmän tolkkua. Tämä ei ole kritiikkiä Ormaa kohtaan, sillä Suho lähti hakemaan studiolta juuri tuonkaltaista soundia
Kaikki Jimsonweedin biisit oli nyt kuitenkin taltioitu. Levy-yhtiön perustanut Tony Taleva auttoi meitä ja otti Orma-sessioiden ”Cleaning Illusions” -raidan mukaan oman Suomi Finland Perkele -lehtensä kokoelmalevylle. Kinden ratakompin rytmittämä menopala oli session onnistunein veto.
Talevaa lukuun ottamatta yksikään levy-yhtiö tai keikkamyyjä ei innostunut uudesta äänitteestämme. Session hedelmät jäivät soimaan vain Kallion luukkujen huuruisissa illanistujaisissa. Tuntui, että olimme nähneet turhaa vaivaa ja päätyneet takaisin alkupisteeseen.
MUUSIKON ELÄMÄ KALLIOSSA oli täynnä säpinää. Olin ystävystynyt Suhon kanssa, ja hengasimme kesällä 1998 päivittäin yhdessä.
Suho tunsi kaikki vähänkin rockin kanssa tekemisissä olevat hahmot Pitkänsillan punaisella puolella. Tapasin toinen toistaan eriskummallisempia muusikoita, jamittelimme monissa luukuissa ja vietimme leppoisia vapaataiteilijan päiviämme.
Vierailimme usein aamupöhnässä laitehuoltaja Pasi Kiviojalla, jonka paja sijaitsi tuohon aikaan Kurvissa. Mukanamme oli poikkeuksetta jokin rikkinäinen efekti, jonka hän korjasi veloituksetta samoin tein – epäilemättä vain päästäkseen meistä nopeasti eroon.
Monenkirjava tuttavapiirimme oli monessa mukana. Lähipiirissä valmistettiin kotikutoisesti pontikkaa ja kasvatettiin kannabista. Kirstinkadulla ramppasi väkeä yhä tihenevään tahtiin, ja bileet olivat nyt päivittäisiä.
Kallion naiset olivat tulleet tutuksi nuorelle hippirokkarille. Olin yötä milloin missäkin ja sukkuloin mielestäni taitavasti lomittain monien eri daamien hoteissa. Bravuurini oli käydä panemassa naapuritalon uhkeata blondia matkalla Valintataloon, kun päiväkaljaryhmä istui kämpälläni odottamassa täydennyksiä.
Kerran Kinde oli joutua vankilaan vuosikausia roikkuneiden parkkisakkojen takia. Koska ne eivät olleet hänen mielestään oikeutettuja, hän kieltäytyi maksamasta. Me taas tarvitsimme rumpalin. Suho sai ajatuksen Free Kinde -hyväntekeväisyyskeikasta Pitkänsillan kupeessa sijaitsevassa Factoryssa. Printtasimme julisteita, joissa Kinden eteen oli photoshopattu kalterit. Asetimme keikalle tavallista korkeammat lippujen hinnat, myimme paikan täyteen ja annoimme Kindelle kaikki illan tuotot.
Teimme muitakin tempauksia, jotka eivät olleet järin kaupallisia. Esitimme joillain keikoilla pelkästään julkaisemattomia biisejä ja jätimme paikalle saapuneet tuttuja kappaleita odottaneet fanit ihmetyksen valtaan.
Kerran Suho buukkasi pääsiäiseksi keikat keskustan Roadhouseen ja Semifinaliin. Ideana oli soittaa jälkimmäinen keikka kryptisellä salanimellä Demonled ja vetää täysin eri biisit kuin edellisenä päivänä. Kiirastorstaina Roadhouse oli täynnä, mutta pitkäperjantaina salakeikalla Semifinalissa ei ollut käytännössä ketään.
Vaikka meininki oli mitä oli, saimme myös paljon aikaan ja veimme bändin asioita eteenpäin. Valitsimme syksyllä 1998 muutaman edustavan biisin tehdäksemme niistä mahdollisimman kunnollisen äänitteen. Meillä ei ollut levytyssopimusta, mutta emme antaneet asian haitata, sillä aika oli meitä vastaan.
Edellisestä Jimsonweedin virallisesta julkaisusta oli ehtinyt kulua jo kaksi vuotta, joka tuntui nuoren soittajan elämässä ikuisuudelta. Pelkäsin, että ellemme saisi pian levyä ulos, bändin orastava suosio kuihtuisi kasaan.
SAIMME AVUKSEMME äänityksiin Jukka Puurulan. Hän oli Suhon vanha tuttu ja myös Nasty Needsin perustajajäsen, joka oli sittemmin päässyt nauttimaan menestyksestä Don Huonojen kanssa.
Ennen kaikkea Jukka on pätevä studiolaitteiden käyttäjä, jolla on klassisen koulutuksen suoma virekorva ja kyky pysyä rauhallisena äänitysten keskellä. Kaikki nämä olivat ominaisuuksia, jotka sopivat erinomaisesti Suhon tuotannollisten visioiden toteuttamiseen.
Jukasta muodostui Suhon luottoäänittäjä Jimsonweedin loppuajaksi. Taiteellisiin kokonaisuuksiin pyrkinyt Suho pursuili ideoita, joita hän olisi halunnut päästä toteuttamaan. Valmiita biisejä oli vaikka tuplalevyksi asti, mutta ilman levy-yhtiön tukea ja järkevää studiobudjettia Suho ei saanut toteutettua visioitaan. Keskityimme tekemään Puurulan kanssa neljä biisiä niin hyvin kuin rahavaramme antoivat myöten. Onneksi olimme treenanneet biisit täysin valmiiksi, mikä säästi aikaa studiossa.
”Kyllä kappale pitää saada kolmen ensimmäisen oton aikana purkkiin.” – Suho (SFP Metal Magazine 1999)
Lähtökohdat laadukkaan studioäänitteen tekemiseen olivat kieltämättä heikot. Olimme kaikki työttömiä, ja oma talouteni oli huonossa jamassa. Kävin leipäjonossa hakemassa perusruokaa ja hankin kaljarahat viemällä Suomi Finland Perkele -lehdeltä saatuja promolevyjä divariin.
Rahamme riittivät vain neljään päivään Munkkiniemen MD-studiolla. Maksoimme viulut työmarkkinatuella, sossun avustuksilla ja kuka nyt mistäkin kykeni hoitamaan osuutensa kasaan.
Vaikka budjetti oli olematon, Suho ei halunnut tinkiä tuotannollisista ratkaisuista. Ronttasimme studioon melkoisen määrän kavereiltamme lainattuja soittimia ja vahvistimia. Kämäräisen kitarat olivat olleet jo pitkään kanissa, joten äänitettyämme rumpu- ja bassoraidat veimme tarpeettomat soittimet panttilainaamoon ja lunastimme hänelle tärkeät Gibsonit tilalle. Myöhemmin kiikutimme ne takaisin ja saimme tilalle päällekkäisäänityksiin tarvittavat soittimet.
Äänitimme pohjat syyskuun lopulla yhdessä sessiossa, mutta studioaika ei riittänyt miksaukseen. Säästimme lisää rahaa ja varasimme marraskuulle muutaman lisäpäivän MD-studiolta. Saimme paketin lopulta valmiiksi joulukuussa 1998.
“Precious Ride” on Suhon vastaisku silloiselle ”scandinavian action rock” -aallolle. Suoraviivainen biisi pelaa pitkälti baritoni- ja sähkökitaran varassa. Sovitimme biisin loppuun modulaation, jonka jälkeen kappale saavuttaa Guns N´ Rosesilta lainatun kliimaksinsa Kinden kiihdyttäessä tempoa ja Suhon karjuessa maailmanlopun solvauksia soiton päälle.
”Planet Girl” on täynnä soundikokeiluja. Sen riffissä 12-kielinen puoliakustinen kitara on ajettu high gain-vahvistimen läpi. Säettä kannattelee 70-luvun Mu-Tronin filtteröimä basso. Roni Martin laulaa kappaleessa stemmoja yhdessä Spihan Henry Lee Rootsin kanssa. Väliosassa on analogisyntikkakuvio, lopussa taas Fender VI -baritonikitaralla vedetty Jethro Tull -henkinen folkriffi.
"Lydia" on saanut inspiraationsa The Crying Game -elokuvasta. Biisin säkeisiin on luotu beatlesmaista bassosoundia plektralla ja hiotuilla kielillä. Kitarassa käytetään panorointikikkoja, joilla C-osan aavemaiset vibratonuotit saadaan kiertämään kehää kuulokuvan ympärillä. Mukana on analogisyntikoita, joilla soitan bassokuvioita ja korkeita Moog-soundisia melodioita.
”Dark Sun” oli muodostunut vähitellen keikkasuosikiksi, joten äänitimme sen uudestaan viralliselle julkaisulle. Suho ja Kinde sovittivat väliosan hypnoottisen riffin ympärille tarttuvan rumpukompin solistin inspiroiduttua helsinkiläisen Flight-progebändin soundista. Rumpusoundeista saatiin entistäkin raskaammat nauhanopeutta hidastamalla. Komppiraita on soitettu nopeammin sisään, minkä jälkeen se on laskettu vastaamaan biisin tempoa. Näin rumpuihin saadaan mehukkaan matala vire ja samalla hitaan kappaleen taimi pysyy hienosti kasassa. Biisin kruunaa särötetty baritonikitara, jolla kappaleen pääriffiin saadaan todellinen tuomiopäivän tuntu.
Myös Kämäräinen on ”Dark Sunilla” elementissään. Kitarat soivat mehukkaasti biisin jokaisessa osassa. Seksteissä soitettu väliosan teema ja Jukka Ormalta lainatun pedaalilaudan läpi soitettu kitarasoolo ovat molemmat ehtaa tavaraa. Vaihdoimme Suhon kanssa käsipelillä fuzzeja ja modulaatioefektejä kahden tahdin välein Kämäräisen soittaessa sooloaan. Näin väliosaan syntyi persoonallinen kysymys–vastaus-asettelu, joka toimii biisissä erinomaisesti. Suhon panos on ikimuistoinen, ja Mikko Karmilan potkivan miksauksen myötä ”Dark Sun” on helppo nimetä Jimsonweedin uran onnistuneimmaksi raidaksi.
Valitettavasti lopullisesta julkaisusta tuli kokonaisuutena hieman epätasainen. Olematon budjetti ja ajatus käyttää kolmea eri miksaajaa (Mikko Karmila, Hiili Hiilesmaa ja Ripa Eskolin) aiheuttivat sen, että äänite on enemmänkin kokoelma tuotannollisia kokeiluja kuin eheä paketti. Sekavuutta lisää myös se, että mukaan otettiin sanelumankalla äänitetty akustinen liveveto ”God´s Brightest Day” ja Ad Astra -session ”Bird Song”.
Tämä oli joka tapauksessa parasta, mitä pystyimme saamaan aikaan, sillä meillä ei olisi ollut millään rahaa useampiin studiopäiviin.
Äänite ei osunut täysin maaliinsa, mutta vielä pahempaa oli, että Kämäräinen – minulle alun perin tärkein bändin jäsen – oli alkanut osoittaa heikkenemisen merkkejä eikä ollut enää sama varma itsensä.
KITARISTI MARCO KÄMÄRÄISEN panos studiossa oli ollut ”Dark Sunia” ja ”Precious Rideä” lukuun ottamatta heikohko. Hänen motivaationsa oli tiessään, ja hän vaikutti kitararaitoja soittaessaan poissaolevalta. Hänen kaverinsa oli kuollut hiljattain yhteisen illanvieton jälkimainingissa, hänen viihde-elämänsä oli riistäytynyt täysin lapasesta ja hän tuntui soittamisen sijasta vilkuilevan suurimman osan ajasta puhelintaan.
Suho menetti studiosessioiden aikana yhteyden sävellyskumppaniinsa, joten jouduin paikkaamaan Kämäräistä ja sparraamaan Suhoa äänityksissä. Olin todella toivonut, että pystyisimme bändinä eheämpään suoritukseen ja että kaikki olisivat venyneet parhaimpaansa. Valitettavasti studiosessio jäi lopulta Kämäräisen viimeiseksi.
ETSIMME KEVÄÄLLÄ 1999 äänitteelle julkaisijaa ja haimme Gramexilta apurahaa levyn painatusta varten. Olin juuri noutamassa anomuksen liitteeksi jakelusopimusta Spinefarmilta, kun label manager Ewo Rytkösen puhelin soi.
Erään Helsingin keskustassa sijaitsevan kitarakaupan myyjä kertoi Kämäräisen käyneen vierailulla hämärän kaksikon kanssa, ja liikkeestä oli lähtenyt heidän mukaansa kitara. Soitin heti Kindelle, ja lähdimme hoitamaan soitinta takaisin yrittäen pelastaa bändin maineen. Kinde tiesi ketä ja mistä etsiä, mutta olimme pahasti myöhässä. Kitara oli myyty, ja kitaristimme oli jo kumppaneineen viihteellä. Varkaussyytösten myötä Kämäräinen oli pakostakin ulkona bändistä. Tämä oli todellinen harmi, mutta minkäs teet. Helsingin muusikkopiireissä oli useita henkilöitä, jotka eivät enää suostuneet tekemään hänen kanssaan yhteistyötä, eikä hänestä oikein ollut enää soittajaksikaan.
Kämäräinen oli soittanut Jimsonweedin edellisen ja samalla koko elämänsä viimeisen keikan keskellä kylmintä talvea maaliskuun 6. päivänä 1999 Serenan hiihtokeskuksessa skimbaus-kisojen yhteyteen rakennetulla lavalla.
Suho vastasi jatkossa bändin kaikista riffeistä, laulumelodioista ja sanoista. Jimsonweedin karma näytti kyntensä ja EP:n promokuvat otettiin taas kerran kolmimiehisestä kokoonpanosta. Tuntui, että Jimsonweedin ylle oli langetettu kirous. Nyt kun entinen idolini, bändin paha poika Kämäräinen oli poissa pelistä, kohtalo tuntui sanelevan, että jonkun muun piti pitää yllä stadin hurjimman rockbändin statusta.
SUOMI FINLAND PERKELE -lehden päätoimittaja Tony Talevan Heart, Trust & Respect -yhtiö julkaisi Jimsonweedin Hippies From Hell -MCD:n elokuun 8. päivänä vuonna 1999. Julkaisu katkaisi yli kolmen vuoden levytystauon, ja se otettiin ilolla vastaan musadiggareiden keskuudessa.
Jos levyn nimi on provosoiva, niin sitä on sen kansikin. Farkuissa poseeraava, viiksekäs latinotaustainen rokkari Yhdysvaltojen lipusta muokatun hakaristin edessä ei ollut kovin kaupallinen veto, vaikka se kantena hieno onkin.
”Muutama kaljupääraukka on myös eksynyt meidän keikoille, mutta muuten ihmisillä on ollut ihan hyvin aivot päässä.” – Suho (SFP Metal Magazine 1999)
Show’n piti jatkua, joten otimme hätiin vanhan tutun. Aki Mäki-Kuhna oli tyytyväinen päästessään vuorostaan kitaran varteen Jimsonweedissä. Hänen soundinsa istui saumattomasti bändiin, ja hän hoiti pestinsä mallikkaasti. Akin olemus loi kovan kontrastin Kämäräisen tyylille hänen kurvatessaan treeneihin näyttävällä jenkkiraudalla. Pystyimme taas keikkailemaan täydellä miehityksellä.
Suomi Finland Perkele oli tuonut kesän aikana bändille näkyvyyttä paitsi lehden sivuilla myös klubiensa kautta. Olimme soittaneet Tavastialta VR:n makasiineille siirtyneillä Tuska-metallifestareilla ja lehden 2-vuotisjuhlissa, jotka pidettiin juuri Hippies From Hellin ilmestymisen jälkeen, elokuun 20. päivänä vuonna 1999.
Uuden julkaisun ajoitus ei olisi voinut olla osuvampi. Levy osui orastavan stoner rock -buumin alkukahinoihin ja Jimsonweed sai ylimääräistä huomioita genren johtavana kotimaisena bändinä. Suho antoi kiitettävästi haastatteluita eri lehtiin. Levy tuntui löytävän kuulijansa.
”Totta vitussa me halutaan leimautua Stoner-rock bändiksi, sehän tulee kuin taivaan lahjana.” – Suho (SFP Metal Magazine 3/1999)
Vielä parempaa oli kuitenkin luvassa. Ohjaaja Olli Saarela etsi syksyllä 1999 tuoretta underground-musiikkia uuteen elokuvaansa. Vanha tuttumme Maria Järvenhelmi näytteli leffassa ja vihjasi hänelle Jimsonweedista. Tämä oli meille paljon kaivattu mahdollisuus saada musiikkiamme laajemmin esiin ja jopa breikata, jos vain pitäisimme rivimme kasassa.
Elämäni olisi nyt pitänyt olla mallillaan. Minulla oli pesti mieluisassa bändissä, jolla oli allaan uusi julkaisu, hieman julkisuutta ja keikkoja. Kirjoitin artikkeleita suosittuun metallijulkaisuun, ja puolisonani oli hevikansan julkkisnainen, Moon TV:n 666 sekuntia -hevimakasiinia juontanut Johanna Kiiski. Olisin voinut tehdä kontaktieni avulla myös muita musiikkialan töitä, jos olisin halunnut.
Valitettavasti kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin. Sisälläni kalvoi ja pahasti. Oma hyvinvointini alkoi sakata pahemman kerran. Vaikka bändillä meni näennäisesti hyvin, tosiasiassa touhumme tuntui leviävän käsiin. Ystävät ihmettelivät muutosta käytöksessäni, mutta halusin pitää kulisseja pystyssä enkä voinut kertoa kenellekään, mitä bändimme sisällä tapahtui. Minusta tuli yhä tyytymättömämpi ja kärsimättömämpi: aloin tiuskia ihmisille, suhtauduin ylimielisesti uusiin tuttavuuksiin ja lopulta aloin voida henkisesti pahoin.
MAKASIN SÄNGYSSÄNI KRAPULAISENA siipi maassa. Eilinen päivä oli mennyt niin sanotusti pieleen. Päiväkausia jatkunut juopottelu oli kulminoitunut Helsinginkadun Stella-baarissa riitaan eräästä epäonnisesta studiosessiosta, jossa olin ollut tuottamassa kaverini bändiä. Tuloksena oli käsirysy äänittäjän kanssa, minkä jälkeen puolisoni oli raahannut minut ulos baarista.
Ilta oli ollut vääjäämätön seuraus kuluneen vuoden tapahtumista. Oma viihde-elämäni ja egoni oli riistäytynyt käsistä, ja moponi keuli nyt pahemman kerran. Sibelius-Akatemian puolivuotinen kurssi oli jäänyt osaltani kesken juopoteltuani Soundtrack-studion takapihalla. Vain pari viikkoa Kämäräisen lähtemisen jälkeen olin riitaantunut Cafe Maestron baarimikon kanssa ja saanut porttikiellon entiseen kantapaikkaani.
Vaikka käyttäydyinkin paikoitellen erittäin vulgaaristi, olin kuitenkin ystävällinen tutuilleni. Minua vain vitutti bändimme puolesta. Kämäräisen lähtö oli ollut minulle suuri pettymys, ja tuntui, että oma visioni täydellisestä rockbändistä oli hyvää vauhtia kuihtumassa kasaan.
ERISTÄYDYIN Helsingin rockväestä ja viihdyin yksin kotona. Puhelimeni pirisi liiankin kanssa, joten tiputin sen kaljatuoppiin synttäribileideni kunniaksi. En enää avannut ovea, vaan annoin ovikellon soida. Vähitellen hippien ramppaaminen loppui. Halusin olla rauhassa, joten pakenin ahdistustani ainoalla osaamallani tavalla, soundtrackinani edellisenä vuonna julkaistu Sleepin levy Jerusalem, jonka maailma oppisi tuntemaan nimellä Dopesmoker.
Katsoin tarkkaan, kenelle annoin uuden numeroni. Koin tarvetta viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ollut mitään tekemistä rockmusiikin kanssa. Onneksi minulla oli tiivis yhteys nuoruudenystäviini, joille pystyin kertomaan, miten bändilläni oikeasti meni. Sain tarvittavaa tukea ja löysin kuin löysinkin soittomotivaationi uudelleen.
VAPAAHERRAN ajat olivat ohi. Valtio pakkotyöllisti minut työmarkkinatuen lopettamisen uhalla Liikuntaviraston tietokantarekisterin ylläpitäjäksi. Tuosta hommasta oli hohdokkuus kaukana, mutta sain työstä paljon kaivattua rutiinia pysyäkseni yhteiskunnan menossa mukana. Koska Jimsonweedin touhu oli pahasti levällään, kaipasin kipeästi uusia musiikillisia haasteita.
Törmäsin kuppiloissa yhä useammin Nalle Östermaniin, jonka kanssa olin ystävystynyt yhteisinä Lullacry-vuosinamme. Meillä oli ollut hauskaa kimpassa. Edellisenä kesänä Piritta-ravintola oli tarjonnut ruokaa ja juomaa ”kaksi yhden hinnalla” -periaatteella Kalliossa jaetun ilmaislehden kuponkeja vastaan. Otimme sakset kotoa ja menimme Kallion kirjastoon leikkaamaan kupongit talteen kaikista telineessä olleista lehdistä. Vietimme Tokoinlahden rannalla upeita kesäpäiviä halpaa olutta tankaten, taskut täynnä lippusia ja epämääräinen joukkio Kallion rokuja mukanamme.
NALLEN luotsaama bändi Gandalf oli ilman basistia. Heillä oli levytyssopimus englantilaisen Earachen kanssa ja studio varattuna muhkean 70 000 markan levytysbudjetin kera. Purin Gandalfin biiseihin patoutunutta luomisvimmaani, ja lähdin auttamaan Nallea levynteossa vuoden 2000 helmikuussa – samaan aikaan kun Suho oli reissaamassa ja tapaamassa isäänsä Kuubassa.
Äänityssessio antoi minulle paljon kaivattua etäisyyttä Jimsonweediin ja toi perspektiiviä soittamiseen. Sovitin kappaleita, soitin eri kitaroita ja bassoja sekä ideoin tuotantoa yhdessä Hannu Leidénin kanssa, joka oli aluksi kauhuissaan hänen studiossaan hääräävästä Suhon ”oppipojasta”.
Vieraissa käyminen oli kuitenkin vain ajan pelaamista, sillä Jimsonweed kolkutti koko ajan takaraivossani. Uusi vuosituhat oli pyörähtänyt käyntiin, ja jos halusimme viedä bändiä eteenpäin, meidän tuli etsiä uusi kitaristi.
KORVAAJAN ETSIMINEN Marco Kämäräiselle ei ollut helpoin mahdollinen tehtävä. Road Crew’n Aki oli hoitanut pestinsä hienosti, mutta kaikille oli alusta lähtien ollut selvää, että hän oli vain väliaikainen tuuraaja. Akin oma bändi, jossa hän myös lauloi, painoi ymmärrettävästi enemmän vaakakupissa.
Testasimme talven aikana useita eri kitaristeja ja löysimme lopulta Sami Yli-Sirniön, joka osoittautui ilmiömäiseksi kitaristiksi ja valovoimaiseksi hahmoksi. Sami erosi soundinsa ja soittotyylinsä osalta Kämäräisestä ja Akista huomattavasti, mutta juuri sitä bändi kaipasikin. Taaksepäin ei kannattanut katsoa.
Sami toi vanhoihin riffeihin uusia sävyjä. Hänen soittotyylissään sekoittuivat miellyttävästi Jethro Tull, Kingston Wall ja monet muut vaikutteet, joista hän oli ehtinyt Waltarissa tekemänsä monimuotoisen uran aikana ammentaa.
Sami tuli kuvioihin kreivin aikaan, sillä Jimsonweedille tarjoutui yllättäen tilaisuus pienimuotoisen kiertueen tekemiseen. Ruotsalainen Dozer perui osuutensa jyväskyläläisen Sunriden ja turkulaisen Supercruiserin järjestämällä nelipäiväisellä stoner rock -kiertueella, jolloin keikkojen organisaatio hälytti yhtyeemme pääesiintyjän paikalle.
Pääsimme vihdoin keikkailemaan Helsingin lisäksi Tampereella, Jyväskylässä ja Turussa. Liikuimme Kinden henkilöautolla ja soitimme keikat pääosin muilta bändeiltä lainaamallamme kalustolla. Mikä parasta, Samin soitto inspiroi Suhoa säveltämään pitkästä aikaa uusia biisejä. Tuntui, että bändissä alkoi täysin uusi aikakausi.
SUOMEN MUSIIKKIVIENTI oli lähtenyt vuosituhannen taitteessa hurjaan nousuun. Bomfunk MC´s, Darude ja viimeisimpänä HIM olivat saaneet listasijoituksia ympäri Eurooppaa. Aikaisemmin vain Waltari oli onnistunut pääsemään Euroopassa laajemmin esille. Kyyria ja Suburban Tribe olivat epäonnistuneet vientiponnistuksissaan, eikä Jimsonweedkään ollut onnistunut saamaan musiikkiaan rajojemme ulkopuolelle. Suuret tulevaisuuden menestyjät, kuten Nightwish ja Children Of Bodom, olivat vielä uransa alkutaipaleella.
Jimsonweedin debyyttilevy Invisible Plan oli ollut kaikesta huolimatta maailmanluokan teos, ja sen tuotantoa voidaan pitää eräänlaisena merkkipaaluna ja kotimaisen heavymusiikin laadun edelläkävijänä.
Suholla oli bändistään alusta asti selkeä visio, jonka toteuttamiseen hän löysi avukseen keravalaisen rumpali Hiili Hiilesmaan, joka oli aloittanut studiouransa 90-luvun puolivälissä.
Yhdessä Suhon kanssa he olivat onnistuneet loihtimaan äänitteelle härmäläisittäin ennenkuulumattoman raskaan äänimaiseman. Invisible Planin soundit kestävät vielä nykyäänkin lähempää tarkastelua, sillä levy suorastaan tulvii mehukkaita yksityiskohtia. Melkein jokaisesta riffistä löytyy jokin muljutin tai poikkeuksellinen äänitysratkaisu.
90-luvun puolivälin kitarasoundimaailma oli potenut räkkilaitteiden jälkeistä krapulaa. Analogilaitteisiin nojanneen Hiilesmaan tuotantotyyli ja miksaukset erottivat hänet positiivisesti muista aikalaisistaan. Jimsonweed käytti koko olemassaolonsa ajan paljon efektejä, joilla tuotantoon luotiin vahva psykedeelinen sävy.
”Studion lattia ui erilaisista kitaraefekteistä.” – Suho (Suosikki 2/1996)
Invisible Planin aikoihin levy-yhtiöt satsasivat vielä studiobudjetteihin. Kun Hiili äänitti heti Jimsonweedin sessioiden jälkeen HIMin kehutun debyyttilevyn Greatest Lovesongs Vol. 666, Finnvox varattiin moneksi viikoksi. HIMin levyllä kuullaan paljon samankaltaisia tuotantoratkaisuja, tosin sovitettuina täysin erilaiseen musiikkigenreen.
Voidaan sanoa, että Suhon vaikutus Villeen ja HIMiin on ollut tuntuva. Ville oli saanut paljon vaikutteita Suhon tavasta johtaa bändiään. Imagon vaaliminen, 70-lukulainen pukeutuminen, päivittäinen treenaaminen ja bändin kokonaisvaltainen johtaminen olivat kaikki Suholta perittyjä oppeja.
Suomalaisen raskaan musiikin levyjen laatu oli noussut nopeasti. HIMin debyytin jälkeen kukaan ei halunnut enää tyytyä puolivillaisiin soundeihin, vaan bändit satsasivat soundeihin jo demovaiheessa. Tämä lisäsi entisestään paineita Jimsonweedin leirissä. Bändin piti saada aikaan laadukasta jälkeä käytännössä ilman rahaa. HIMin suosio oli myös kysymys, johon Suho joutui vastaamaan usein. Oliko mentorista toistamaan oppipoikansa menestystä?
SUHO OLI SÄVELTÄNYT Samin inspiroimana nipullisen uusia biisejä. Palasimme vuoden 2000 toukokuussa Jukka Puurulan kanssa ahtaalle MD-studiolle, joka oli edelleen kaupungin ainoa paikka, johon meillä oli varaa. Äänitimme ja miksasimme kuusi biisiä yhdessä päivässä totuttuun tapaan live-pohjalta. Unelma levytyssopimuksesta ja menestymisestä ulkomailla eli vielä.
Samista oli muodostunut Suhon uusi kumppani ja sparraaja, minkä myötä minusta ja aiemmin etäisestä Kindestä tuli kuin vahingossa läheisempiä tuttuja. Kinde oli skarpannut Kämäräisen lähdön jälkeen huomattavasti. Selvin päin hänestä paljastui täysin uusia piirteitä. Kaikista maailman ihmisistä juuri Kinde tutustutti minut Django Reinhardtin musiikkiin. Samalla selvisi, että hän soitti rumpujen lisäksi myös kitaraa ja pianoa.
Studiosessio onnistui erinomaisesti. Kinden kanssa viettämäni aika kuuluu äänitteellä rumpujen ja basson yhteissoitossa ja fiiliksessä. Samin kitarasovitukset ovat mehukkaita, ja Suhon ääni on elinvoimainen. Sävellyksissä oltiin menty askel rockin ja boogien suuntaan. Junan puksutusta muistuttavia virvelikomppeja päätyi useampaankin kappaleeseen.
Yksi ratakomppibiiseistä on ”Tonight on Stars”, joka on nopeatempoinen avaruus/rock/boogie-kipale 2000-luvun malliin. Samin delaykitara on erityisen maukas ja täysin uusi ulottuvuus Jimsonweedin soundiin.
Session paras kappale ja mielestäni Suhon hienoimpiin sävellyksiin luketuva ”And We Run” on äänitetty alun perin Orman kanssa Kaapelitehtaalla. Biisi sai nyt uuden käsittelyn Samin kitarasovitusten myötä.
Uudet biisit olivat nyt narulla, mutta vaikka ”demo” oli erittäin onnistunut, en muista, että sitä olisi tarjottu millekään levy-yhtiölle. Kunhan taltioimme palan bändin historiaa jälkipolville.
Minusta alkoi tuntua, ettemme edes hakeneet aktiivisesti levytyssopimusta. Suholle tuntui olevan tärkeintä taltioida musiikkia ja pitää luovuutta yllä. Jimsonweedin musiikki jatkoi omaa elämäänsä vain Kallion musaskenen varjeltuna salaisuutena.
MYLLERRYS BÄNDIN SISÄLLÄ jatkui. Nallen kanssa tekemäni irtiotot ja Samin liittyminen Jimsonweediin olivat erkaannuttanut minua ja Suhoa. Menetin vähitellen yhteyden ennen niin ihailemaani liideriin, ja näimme enää vain treeneissä.
Omia ideoitani ei enää kelpuutettu biiseihin, vaan Suho piti yhä tiukemmin Jimsonweedin ohjaksia käsissään. Jokaisen asian tuli mennä hänen kauttaan, mikä jarrutti menoamme valtavasti. Suholle tuntui olevan entistä vaikeampaa tehdä minkäänlaisia myönnytyksiä sävellyksiinsä. Jos joku keksi uuden idean johonkin biisiin, Suho muutti sitä niin, että hän piti sitä lopulta omanaan.
Mikä yllättävintä, Suho oli kypsynyt myös Kindeen ja oli valittanut jo pitkään, kuinka kovaa hän löi rumpuja ja kuinka hän oli toistuvasti myöhässä. Aiheita purnaamiseen tuntui löytyvän loputtomasti. Treenit olivat yhtä tuskailua, ja Suhon ilme oli koko ajan kärsimättömämpi. Ironista kyllä, hän oli ollut vain paria vuotta aikaisemmin kovin ylpeä kovakätisestä, Smackissa kannuksensa hankkineesta rumpalista. Jotain oli selvästikin tapahtumassa.
Osa 3 – Kaikki leviää käsiin
HIPPIES FROM HELLIN painos oli myyty loppuun, mutta en ollut nähnyt rahoista penniäkään. Keikkaliksat hävisivät taivaan tuuliin. Teosto-korvaukset menivät oikeutetustikin Suholle, mutta kaikki muut raha-asiat olivat täysin retuperällä. Enkä nyt syytä ketään rahojen pimittämisestä – emme vain olleet lainkaan kartalla siitä, miten bändin taloutta olisi pitänyt pyörittää.
Yhtäkkiä Suho hurahti akustiseen musiikkiin suuren suosikkinsa Led Zeppelinin jalanjäljillä. Sen sijaan, että olisimme alkaneet valmistella seuraavaa levyä, istuimme treenikämpällä kitaroiden kanssa ja kasasimme biisejä, joita esitimme Suho Superstar & Friends Beyond -nimellä baarikeikoilla ja toisinaan kaduilla hurmataksemme hameväkeä. Kinde ei tamburiinihommista innostunut, vaan hän piti sapattia treeneistä, jolloin perkussioita soitti Suhon luottohahmo Sande Vettenranta.
Seuraavaksi Suho innostui konemusiikista ja teki ”porinabiittiä” Bubble Scumin, midiliittolaisten ja muiden Goa-skenen jälkeläisten kanssa. Heillä oli samankaltainen yhteys psykedeliaan kuin Suholla, mutta rumpujen sijasta he käyttivät koneita, kun taas kielisoittimien virkaa ajoivat syntetisaattorit.
”Jimson on psykedeelistä seikkailumusaa, niin kun Trancekin.” – Suho (Like Uutiset 7/1999)
Suhon ideat muuttuivat vuosituhannen vaihteessa entistä lennokkaammiksi. Vaikka rakastin edelleen bändimme musiikkia, hänen ajatuksenjuoksunsa seuraaminen alkoi olla yhä haastavampaa. Näkemyksemme bändin viemisestä eteenpäin eivät olisi voineet erota enempää toisistaan.
Aloin luopua toivosta, että Jimsonweed tulisi koskaan pääsemään Helsinkiä pidemmälle. Tuntui, että menimme takapakkia: olimme ennen soittaneet keskustan keikkapaikoilla, mutta nykyään ylitimme Pitkänsillan yhä harvemmin. Uusi tukikohtamme oli Siltasaarenkadulla sijaitseva Factory, ja minusta alkoi tuntua, että Kallio edusti Suholle koko maailmaa.
Samaan aikaan kaikilla lapsuudenkavereillani oli päällä voimakas reissubuumi, ja he matkustelivat tiuhaan ympäri maailmaa. Toinen puoli minusta halusi kuitenkin palavasti soittaa, enkä olisi antanut koskaan itselleni anteeksi, jos olisin luovuttanut soittohommat yrittämättä tosissani. Päättäväisyyteni seurauksena mätänin nyt Kalliossa, ja tuntui, että elämäni kuivuisi pian kasaan, ellen tekisi ratkaisuja.
SUHO AJAUTUI yhä etäämmälle Jimsonweedin peruskonseptista, sillä akustista kautta ja teknoinnostusta seurasi katusoittokausi. Suho oli löytänyt jostain itselleen minikitaran ja patterikäyttöisen vahvistimen, joilla hän musisoi pitkin Kallion katuja. Näimme yhä harvemmin toisiamme ja liikuimme eri porukoissa.
”Stadin hevibändit ei osaa bailata keskenään muuten kuin dokaamalla. Jos joku tulee paikalle skitta messissä, niin ne pelästyy.” – Suho (Like Uutiset 7/1999)
Olin törmännyt sattumalta Suhoon edellisenä kesänä Provinssirock-festivaaleilla, kun olimme promoamassa backstagen VIP-teltassa Jimsonweediä musiikkialan ammattilaisille naisystäväni Johannan kanssa.
Suho oli soittanut minikitaralla täysin puuta heinää tuntitolkulla kovaäänisesti samaisen teltan edessä. Kävin hämmentyneenä juttelemassa Suhon kanssa teltan ulkopuolella, mutta en saanut bänditoveriini mitään kontaktia.
Tämän jälkeen oli turha yrittää vakuutella enää kenellekään, että Jimsonweed olisi särmä ja toimintakykyinen bändi. Me olimme katumuusikkojen tasolla, kun Suhon vanha oppipoika Ville Valo puolestaan soitti bändinsä kanssa Provissirockin päälavalla samaisen illan viimeisenä aktina.
Ainoa toivomme nojasi Bad Luck Love -elokuvaan. Sen avulla toivoimme saavamme lisäjulkisuutta, kunnollisen levydiilin ja mahdollisuuden lopettaa kädestä suuhun eläminen.
LEFFAN ENSI-ILTA pidettiin syyskuussa 2000 Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla VR:n makasiineillä järjestetyissä massiivisissa julkaisubileissä, joissa Suho soitti jonkun hippiporukan kanssa akustisen setin Suho Superstar & Friends Beyond -nimellä.
Elokuvaan päätyi lopulta kaksi Hippies From Hellin biisiä: ”Precious Ride” ja ”Dark Sun”. Niistä jälkimmäinen soi elokuvan avainkohtauksissa, ja se otettiin mukaan myös rainan soundtrackille. ”Dark Sunista” muodostui leffan myötä pienoinen underground-hitti ja samalla koko Jimsonweedin tunnetuin biisi, ja se soi tiuhaan Kallion jukeboxeissa.
Tämä oli kuitenkin laiha lohtu. Pakettimme oli jo sen verran sekaisin, ettemme pystyneet hyödyntämään tätä lisäjulkisuutta. Meillä ei ollut keikkamyyjää tai minkäänlaista suunnitelmaa seuraavan levyn tekemisestä. Olimme sen verran hazardin bändin maineessa, että levy-yhtiöt, keikkamyyjät ja PR-henkilöt kiersivät meidät kaukaa.
Hatara toiveeni bändin tilanteen parantumisesta kuihtui kasaan. Jimsonweedin seuraava levy alkoi tuntua kaukaiselta ja saavuttamattomalta tavoitteelta. Olin tehnyt kaikkeni bändin eteen ja uskonut naiivisti, että sydämellä tehty musiikki riittäisi menestyksen avaimeksi. Jouduin myöntämään itselleni olleeni väärässä.
Kinde oli yhtä lailla kyllästynyt päämäärättömyyteemme ja halusi skarpattuaan muuttaa pois kaupungista. Viimeinen niitti oli ollut Suhon päätös esiintyä akustisesti Jimsonweedin nimellä MTV3:n Jyrki-ohjelmassa kahdestaan Samin kanssa kertomatta siitä mitään meille mitään. Teimme yhdessä vaikean päätöksen, mutta sovimme keskenämme soittavamme vielä buukatut keikat, ettemme jättäisi bänditovereitamme pulaan.
OLI VAIKEAN ERON AIKA. Istuimme Kinden kanssa Vaasankadulla sijaitsevassa pizzeriassa, johon olimme sopineet tapaamisen Suhon ja Samin kanssa.
Olimme soittaneet edellisenä päivänä viimeisen Tavastian-keikkamme, jolla olin vetänyt kuin viimeistä päivää Suhon lahjoittama glitter-riepu päälläni.
Suho ja Sami saapuivat paikalle. Ruokahaluni haihtui, kun adrenaliini valtasi kehon. Suho suivaantui ilmoituksestamme ja kohdisti pöydässä katkeruutensa pitkälti minuun. Päätöksemme kuitenkin piti; oli tullut aika mennä elämässä eteenpäin.
Kinden pitkä ura rockin eturivissä päättyi tuona iltana. Hän oli ollut kuvioissa jo pitkään – liian pitkään, voisi joku sanoa. Kinde oli tyytyväinen päästessään pois ja oli minulle pitkään kiitollinen siitä, että uskalsin avata suuni vaikeassa paikassa. Hän muutti Somerolle ja alkoi rakentaa siellä taloa sukunsa tontille. Töitä tälle osaavalle rakennusmiehelle kyllä riitti, joten toimettomaksi hänen ei tarvinnut jäädä.
Minä halusin opiskella klassista kitaraa. Olin ajatellut jo nuorena, että keskittyisin rokkaamisen jälkeen espanjalaiseen kitaramusiikkiin. Olin tosin tuolloin kuvitellut, että bändiurani kestäisi vähän pidempään.
Irtisanoin asuntoni ja muutin veroprosenttini nollaksi, jotta sain nyhdettyä viimeisistä työkuukausistani kaiken irti. Sahasin huonekalut palasiksi ja heitin ne jätesäkeissä pihan jäteastioihin. Lopun jäämistöni roudasin kavereitteni asuttamaan hippikommuuniin. Kuin alleviivatakseni elämänmuutostani, ajelin hiukseni lyhyeksi tehdäkseni pesäeroa rock-sceneen.
Kopioin kirjastosta pinon ihailemani säveltäjän Francisco Tárregan nuotteja ja lensin avoin paluulippu taskussani travelleriksi Barcelonaan. Taakse jäivät niin kaverit, bändi ja naisystävä kuin entinen rokkarin elämäkin. Ostin Espanjasta ensi töikseni nylonkielisen kitaran, josta tuli uusi elämänkumppanini.
Lähtöäni seuranneet vuodet olivat elämäni parhaita – ne olivat täynnä musiikillisia oivalluksia, elämänopetuksia ja arvoasteikon uudelleenarvioimista. Minä olin rockin peruskouluni nyt käynyt. Jatko-opinnoille ei ole tarvetta.
VUONNA 2016 TUNTUU, että kaikki 90-luvun henkilöt ja tapahtumat ovat kuin edellisestä elämästä. Kun ihminen aikuistuu, on vaikea löytää yhtäläisyyksiä parinkymmenen vuoden takaiseen itseensä.
Opin noina vuosina kantapään kautta etenkin sen, että tärkeintä on julkaiseminen – muuten käy niin, ettei saa koskaan mitään ihmisten ilmoille. Minua harmittaa edelleenkin, ettei Jimsonweed tehnyt koskaan yhtään musiikkivideota. Ideamme olivat niin mahtipontisia, ettei niitä pystytty toteuttamaan ilman massiivista budjettia.
Täydellisyyden tavoittelusta pitää osata päästää irti. Tämä ei tietystikään tarkoita, että tarvitsisi suoltaa paskaa ulos.
Olen onnellinen, että pystyn nykyään elättämään itseni musiikin parissa nuoruuden rokkihairahtelujeni jälkeen. Moniavioinen liitto, joka bändi tosiasiassa on, ei lopulta ollutkaan minulle sopiva yhtälö. Olen palannut kitarateknikon töihin, saanut matkustelukiintiöni täyteen, soittanut klassista kitaraa, opiskellut elektroniikkaa ja asettunut lopulta aloilleni Kruununhakaan isännöimään Custom Boardsia.
EN SAANUT KOSKAAN mahdollisuutta puhua alkuperäisen kitaristimme Marco Kämäräisen kanssa hänen lähdettyään bändistä. Vuodet vierivät ja yhteydenpito jäi. Vanhojen tuttujen tuoreet kuulumiset kertoivat, että hän oli paremmassa kunnossa ja halusi taas soittaa kitaraa.
Tätä artikkelia suunnitellessani kuulin, että Marco oli aivan äskettäin soittanut Suholle ja pyytänyt häntä jameihin. Tätä kohtaamista ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä toive mahdollisesta yhteistyöstä katkesi karulla tavalla.
Tiistaina 16.2.2016 Marco ei enää herännyt uuteen päivään. Hänen suvussaan on ollut sydänvikaa, joten rankkaa elämää viettäneen muusikon keho yksinkertaisesti kului loppuun. Suuri soittaja on lopullisesti poissa.
Olen edelleen sitä mieltä, että Marco Kämäräinen on yksi maamme historian vakuuttavimpia rock-kitaristeja. Hänen vaikutuksensa omaan näkemykseeni raskaasta riffittelystä on ollut merkittävä.
Mitä hänestä sitten teki niin erityisen?
- Erikoiset otevalinnat kitaran kaulalla: oktaaveja, drop-D- vireessä soitettuja yli oktaavin hyppääviä kvinttejä, unisono-bendejä, nopeasti soitettuja trillejä, dimisointuja, duuriterssejä ala- ja yläkielillä sekä tarkoin harkittuja yksittäisiä nuotteja. Melkeinpä kaikkea muuta kuin normaaleja kvinttiotteita, joita kaikki muut heavybändit käyttävät. Soiton nitoi yhteen ehtymätön tyylitaju.
- Kahden kielen yhtäaikainen venyttäminen oktaaveissa jopa sävelaskeleen verran täydellisessä vireessä. Kaiken lisäksi hän käytti paksuja kieliä, joilla hän sai aikaan vahvoilla sormillaan ainutlaatuisen sormivibran. Aluksi luulin, että kyseessä oli vibrato-efektipedaali, mutta ei – sormista se tulee.
Mielestäni Marco Kämäräinen kuuluu heittämällä samaan sarjaan muiden maamme kitarasuuruuksien kanssa, ja jokainen hänet aikoinaan keikalla nähnyt voinee sanoa samaa. Valitettavasti taidoista ja näkemyksestä ei ole mitään hyötyä, jos pääkoppa ei pysy perässä. Mies, jolla olisi ollut mahdollisuudet vaikka mihin, jäi tähdenlennoksi monien muiden Kallion rokkareiden tavoin.
Jimsonweedin nauhojen läpikäyminen ja tämän artikkelin kirjoittaminen herätti minussa muistojen lisäksi pienoisen morkkiksen ja paljon kysymyksiä. Olin ajanut itseni umpikujaan, jättänyt Suhon vaikeaan paikkaan ja vienyt lopulta Kinden mukanani. Olisimmeko voineet puhua, selvittää välimme ja jatkaa bändinä eteenpäin? Mitä lähtömme jälkeen oikein tapahtui? Miten Jimsonweedin studiosessio Finnvoxilla oli sujunut vuonna 2002? Miksi levy jäi julkaisematta?
SUHO JA SAMI olivat ottaneet rumpalikseen Waltarissa ja sittemmin Ensiferumissa soittaneen Janne Parviaisen. Basistiksi oli valittu Jannen kaveri Ville Pelkonen. Factory-ravintolan omistajalta saadun budjetin turvin Suho oli johtanut ryhmänsä Finnvox-studiolle äänittämään seuraavaa pitkäsoittoa, jonka piti olla Jimsonweedin uran kulminoituma.
Paineet olivat kovat. Levystä piti tulla mestariteos, sillä edellisestä pitkäsoitosta oli kulunut jo kuusi vuotta. Suho tiesi, että nyt jos koskaan hänellä olisi näytön paikka.
Jukka Puurulan mukaan biisejä höystettiin tuotannollisilla kokeiluilla ja töitä tehtiin yömyöhään, eikä Suhon ideasampo tuntunut ehtyvän millään, vaikka studioaika alkoi käydä vähiin.
Miksausten loppuvaiheessa tunnelma tiivistyi entisestään, kunnes tapahtui jotain outoa: Suho ei enää ilmaantunut studiolle. Häntä ei tavoitettu puhelimitse, vaikka levyn miksaukset olivat loppusilausta vaille valmiit.
Jukka viimeisteli levyn Suholta aiemmin saamiensa ohjeiden mukaan. Masternauha jäi lunastamatta Finnvoxilta, eikä Suho saattanut koskaan visiotaan täydellisestä levystä ihmisten ilmoille.
Puurula ei osaa tänäkään päivänä nimetä yhtään yksittäistä syytä sille, miksi levynteko päättyi näin. Loppupeleissä vain Suho tietää totuuden.
Jimsonweed hajosi studiosession jälkeen ja muusikot lähtivät omille teilleen. Bändin kymmenvuotisen uran saldoksi jäi lopulta vain yksi kokopitkä levy ja kaksi EP:tä.
Suho perusti muutaman vuoden päästä Jericho Fuzzin. Lisäksi hän on tehnyt musiikkia RavenMan-bändinsä kanssa, ja hän herätti sittemmin eloon vanhan akustisen alter egonsa ja julkaisi Suho Superstar & Friends Beyond -nimellä kehutun vinyyli-EP:n. Hän keikkailee bändiensä harvakseltaan ja tuottaa edelleenkin studiossa nuorempia, poikkeuksellisia ratkaisuja hakevia bändejä.
EPILOGI
AJATUS JIMSONWEEDIN VIIMEISEN LEVYN saattamisesta ihmisten ilmoille heräsi oikeastaan heti kuunneltuamme sen läpi Sami Yli-Sirniön ja Jukka Puurulan kanssa, sillä äänite on yllättävän tuoreen kuuloinen, nykyvinkkelistä jopa erinomainen. Kaikki, jotka ovat joskus säveltäneet musiikkia, tietävät, kuinka tuskallista on, jos luomustaan ei saa ihmisten ilmoille. Oman taiteen valuminen hukkaan on jotain sellaista, mitä ei toivoisi kenellekään. Kunnioittaaksemme Suhon panosta pääkaupunkiseudun rock-skenelle, päätimme koota vanhan porukan kasaan ja saattaa levyn viimeinkin ihmisten ilmoille. Lunastimme masterin Finnvoxilta, Jukka Puurula viimeisteli levyn äänikuvan valmiiksi yhdessä masterointivelho Svante Forsbäckin kanssa nykyaikaisella laitteistolla, mutta perinteitä kunnioittaen. Suho suunnitteli avattavan vinyylilevyn kannet yhdessä luottograafikko Tex Hännisen kanssa varmistaakseen, että hänen omat sävellyksensä ja tuotantonsa saivat asianmukaisen ulkoasun.
Levy on äänitetty analogisesti kelanauhalle ja vain ani harva kykenee tekemään nykyään näin orgaanista musiikkia, vaikka sille tuntuisi olevan aina kysyntää. Levy miellyttää varmasti kaikkia stoner rockin, hipahtavan hevin ja raskaan psykedelian ystäviä. Suhon ääni on levyllä elinvoimaisimmillaan. Enkelimäiset falsetit, raspikurkku ja mairittelevan juonikas laulusoundi soivat levyllä kuulaammin kuin koskaan. Samin kitara soi persoonallisesti läpi levyn, ja tuntuu, ettei psykedeelis-progressiivista musiikkia ole soitettu yhtä taidokkaasti sitten Kingston Wallin Petri Wallin. Rytmiryhmä soittaa saumattomasti, ja vierailijoina levyllä kuullaan muiden muassa Amorphiksen Santeri Kalliota ja Stratovariuksen Jens Johanssonia.
Tarjosimme pakettia Svart Recordsin julkaistavaksi, eikä Tomi Pulkki epäillyt hetkeäkään julkaisun relevanttiutta sen kerran kuultuaan. Laadukkaista vinyylijulkaisuistaan tunnettu yhtiö oli meille paras mahdollinen ratkaisu, sillä 70-luvulta inspiraationsa ammentava musiikki soi parhaiten LP -formaatissa, mihin se on alunperin tarkoitettukin. Ghosts of Gobli -nimen saanut levy julkaistiin 21.10.2016 ja jo sen avausraita ”Ride The Sky” esittelee Jimsonweedin kaikki peruselementit. Mukana on groovea, melodisuutta, Intia- sävyjä ja raskasta riffittelyä – unohtamatta psykedeelissävytteistä tuotantojälkeä.
Spihan kitaristi Timo Paavola junaili yhdessä Tavastian Juhani Merimaan kanssa tammikuun kuudentena päivänä vuonna 2017 soitetun levynjulkaisukeikan. Se oli myös kunnianosoitus bändin menehtyneelle alkuperäiskitaristille Marco Kämäräiselle, jonka kuva heijastettiin bändin taustalakanan päälle.
Ilta osoittautui menestykseksi. Tavastia oli loppuunahdettu ja kuin paluu 90-luvulle. Tapasin illan aikana lukuisia vanhoja tuttujani ja tunnelma oli ääripositiivinen. Tuntui kuin kaikki olisivat olleet yhtä mielissään Suho Superstarin paluusta parrasvaloihin. Myönnän jännittäneeni miten hän suoriutuisi tuosta illasta ja kun keikka lähti käyntiin, tunsin ylpeyttä vanhaa bändikaveriani kohtaan liki liikuttuneessa tilassa, kuten epäilemättä moni muukin keikkaa seurannut.
Levy ja sen julkaisukeikka sai aikaan todellisen energiavyöryn. Arviot olivat ylistäviä ja Ghosts of Gobli -levyn painos myytiin loppuun jo saman illan aikana. Tavastialla paikalla ollut keikkapromoottori Jouni Markkanen kiinnitti Jimsonweedin saman vuoden Tuska-festivaaleille, Svart julkaisi Invisible Plan -levyn vinyyliversiona bonusraitojen kera ja kaiken huipuksi Suhon laulalakollega Ville Valo halusi Jimsonweedin mukaan HIM:in jäähyväiskiertueen Suomen osuudelle.
Niin vain Jimsonweed esiintyi uransa huipentumana Helsingin jäähallissa ja uutena vuotena vielä kerran Tavastia-klubin Helldone-festivaalilla. Katsoin jokaisen keikan lavan sivusta valmistellessani HIMin kitaroita keikkakuntoon ja olin äärimmäisen iloinen tajutessani ympyrän sulkeutuvan. Suho Superstar sai kuin saikin uralleen ansaitsemaansa tunnustusta sekä arvokkaan sinetin Jimsonweedin tarinalle.
3.10.2016 Kimmo Aroluoma (päivitetty 24.2.2021)
Jimsonweedin keikkakuvat: Arja Järvinen ja Jan Carlsson
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitarateknikko, joka on keikkaillut vuosien saatossa mm. HIMin, Amorphiksen, Michael Monroen, Ismo Alangon, Von Hertzen Brothersin ja The Rasmuksen kanssa. Nykyään hän suunnittelee pedaalilautoja ja pyörittää omaa putiikkiansa Helsingissä.
