lisätty Kassa

​Ikimuistoiset keikat osa 1 - Amorphis Balkanilla

April 27, 2020

VUONNA 2008 työskentelin Amorphiksen kitarateknikkona. Bändille oli buukattu toukokuun viikonlopuksi kaksi keikkaa: ensin Kroatiaan ja sitten Serbiaan. Manageri Jouni Markkanen nimesi minut normaalin työni lisäksi myös kiertuemanageriksi. Tärkeimpänä tehtävänäni oli kerätä loput keikkapalkkiot käteisenä paikan päältä. Jounilla oli muistissaan karvas kokemus Puolasta, jossa promoottori oli väärentänyt dokumentteja keikkapalkkion maksusta eikä lopulta koskaan maksanut bändin keikkapalkkiota. Hän ei aikonut antaa tämän tapahtua toistamiseen.



Kävin pari päivää ennen lähtöämme King Foon toimistolla Fredrikinkadulla ja sain Jounilta kattavan ennakkobriiffin. Hän kehotti minua äärimmäiseen varovaisuuteen ja tähdensi, että rahat on oltava kourassa, ennen kuin bändi lähtee hotellilta keikkapaikalle. Jouni kertoi luottavansa hieman enemmän Kroatian promoottoriin, joka oli ollut takuumiehenä myös Serbian keikan suhteen – ja jonka promoottori puolestaan oli Jounille tuntematon tapaus. Saisimme molemmat keikkapalkkiot jo Kroatian puolella, ennen ensimmäistä keikkaa.

OLIN SAANUT MUOKATTUA Amorphiksen backlinen järkeväksi kokonaisuudeksi. Seuraava haaste oli se, miten saisimme kaiken tarvittavan mukaan lentokeikoille. Kookkain yksittäinen esine oli Esa Holopaisen pedaalilauta, jonka olin juuri suunnitellut. Case oli itsessään jo painava, saati sitten kaiken laitteiston kanssa, mutta koska soundeja pystyi sen avulla käyttämään sujuvasti, en nähnyt sen purkamisessa järkeä.

Halusin, että bändi kehittyisi keikkaorganisaationa eikä irrottaisi pedaaleja ja langattomia laitteita ja laittaisi niitä muovipusseihin tai omien laukkujensa sekaan, kuten se oli tehnyt koko uransa ajan. Ennen liittymistäni bändin crew'hun moni äänimies oli pyöritellyt minulle silmiään Amorphiksen kamojen suhteen ja jopa naureskellut yhtyeelle. Halusin nostaa bändin teknisesti seuraavalle tasolle ja muokata heistä ammattimaisen koplan, joka hoitaisi lentokeikkansakin järkevästi. Uskoin bändin nousujohteiseen uraan ja siihen, että vaikka kustannukset alkuvaiheessa olisivatkin kenties kovemmat, se palkittaisiin myöhemmin paremmin maksettujen keikkojen muodossa.



Torstai 29.5.2008 Travel Day

LENTOMME LÄHTI aamuseitsemältä ja olimme lentokentällä laitteiston kanssa jo viiden jälkeen. Lähdimme matkaan ennalta listaamani ja punnitsemani tavaramäärän kanssa. Mukana oli kaikki tarpeellinen, muttei mitään ylimääräistä. Siltikin tavaramäärä herätti keskustelua ja jopa protestointia bändin keskuudessa.

Kosketinsoittaja Sande Kallio katseli järkyttyneenä kitaristi Esa Holopaisen pedaalilautaa. Se oli mielestämme välttämätön, vaikka siitä joutuisikin maksamaan hieman ylipainomaksua. Lauta oli kosketinsoittaja Sanden mielestä niin iso, ettei sen mukana raijaamisessa olisi mitään järkeä. Niin iso, että sen sisään mahtuisi vaikka mummo, josta tulikin samalla Esan pedaalilaudan lempinimi. Sande oli itse ostanut kevyimmän mahdollisen Nord Stage -kosketinsoittimen ja siihen kevyen mutta kestävän casen, ja nyt me roudasimme mukanamme tällaista… no, mummoa.

Olin ollut monta kertaa vastaavassa tilanteessa lentokentän lähtöselvityksessä, ja siksi pyysinkin bändiä olemaan skarppina ja kaivamaan mukana kulkevan merchandise-säkin esille. Keräsin kaikkien passit ja pyysin bändiä odottamaan lähietäisyydellä.

”Teillä on aika lailla ylipainoa”, virkailija ilmoitti.

Pääsin käyttämään kaikkia neuvottelutaitojani heti aamusta, muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen. Vetosin kulttuurivientiin, Kalevalaan, kaukaiseen etäisyyteemme Keski-Euroopasta ja ties mihin ja heitin lopulta kysymyksen, joka varmastikin sulattaisi neidon sydämen.

”Neiti on sen verran solakka, että taitaa olla S-kokoa. Haluaisitko tyylikkään Amorphis-T-paidan?” flirttailin lentokenttävirkailijalle.

Virkailijan posket punoittivat, joten tiesin, että olin jo voiton puolella. Bändiläiset pitivät pokkansa, ja pyysin charmantin Tomi Koivusaaren kakkosmieheksi tiskille patsastelemaan. Annoimme virkailijalle Amorphiksen T-paidan, nimmarikortin ja muuta pikku sälää, ja sain kuin sainkin tavaramme koneeseen ilman lisäveloitusta.



LENSIMME Münchenin kautta Zagrebiin, jonne saavuimme heti puolen päivän jälkeen. Runnerit hakivat meidät sovitusti kentältä, ja pakkasimme laitteemme pakettiautoon, joka meni suoraan keikkapaikalle. Tämä oli helpotus, sillä kymmenien laukkujen ronttaaminen hotellin laukkuvarastoon oli aina piinallinen kokemus.

Olin jollain lailla innoissani, sillä olin ensimmäistä kertaa Kroatiassa. Elimme ajanjaksoa, jolloin Balkanin maat alkoivat avautua bändeille, ja maissa keikkailu alkoi olla jo rahallisestikin järkevää ulkomaalaisille bändeille.

Taisteluiden runtelemat Kroatia ja Serbia olivat vieläkin toipumassa sodasta, josta ei ollut kulunut kuin reilut viisitoista vuotta. Olin juuri lukenut tietokirjan Jugoslavian hajoamisesta ja sitä seuranneista sodista. Tiesin, että Kroatian ja Serbian välisellä alueella oli tapahtunut kauheita asioita ja että NATO oli pommittanut seudun tuusan nuuskaksi. Alueen konfliktin mutkikkuus haki vertaistaan koko maailman historiassa. Kansojen ja maiden rajojen sekoittuminen oli ulkopuolisen silmin sen verran sekavaa, että kokonaisuuden hahmottaminen oli minulle äärimmäisen vaikeaa ja on sitä edelleenkin.

Matka kentältä hotelliin kertoi, mitä meillä voisi olla vastassa. Zagrebia ympäröivä seutu oli karua. Kaupungin infrastruktuuri oli rempallaan. Vaikka eteläinen, välimerellinen osa Kroatiasta on kaunista seutua ja viihtyisä matkailukohde, maan pääkaupunki voi esittäytyä keikkatyöläiselle kolkkona paikkana. Neuvostotyylinen kaupunkikuva on lohduton. Mukana oli ripaus slaavilaista arkkitehtuuria, joten joitain valopilkkuja löytyi, mutta oli vaikea nähdä, miksi kukaan haluaisi Zagrebiin kaupunkilomalle. Minkähänlaista vuokrabacklinea meille tarjottaisiin? Entä mitenköhän keikkapalkkiomme kanssa kävisi?



MAJOITUIMME tuplahuoneisiin parakkihotellissa nimeltä Hotel Remetinec. Samassa paikassa olivat kuulemma yöpyneet Behemoth ja Misfits, joilla järjestäjä oli meille hotellia markkinoinut. Paikka löi kaikki ällikällä. Se oli kuin kummitteleva koulu, jonka pimeillä käytävillä oli vain loputtomasti ovia. Vaelsimme tovin kapsäkkiemme kanssa ja löysimme lopulta huoneemme. Koko ryhmä kerääntyi välittömästi hotellin käytäville vertailemaan tilojaan. Onko sulla tällainen sänky? Onko teillä samanlainen suihku? Olo oli kuin Venäjällä, mutta lisättynä vielä hippusellisella eksotiikkaa.

Lepäsimme aikamme majatalossa, kunnes promoottorin järjestämä kuljetus nouti meidät illalliselle, joka järjestettiin zagrebilaisessa oluttuvassa nimeltä “Pivnica Zlatni Medo”. Tapasin Kroatian promoottorin ravintolan ovella. Hänen nimensä oli Branko. Lyhyeksi ajetut hiukset ja treenatut käsivarret loivat sotilasmaisen vaikutelman. Branko otti meidät hymyillen vastaan ja suositteli ruokalistalta paikallisia erikoisuuksia. Osa Amorphiksen soittajista oli kasvissyöjiä, joten kysyin häneltä mahdollisuutta kasvisruokailuun. Branko nauroi kovaäänisesti ja totesi, että ”heillä päin syödään lihaa”.

Illallinen meni leppoisissa merkeissä, vaikka kasvisvaihtoehdot jättivätkin kuulemma toivomisen varaa. Ruoka oli konstailematonta liharuokaa ilman turhia krumeluureja. Symppasin kosketinsoittaja Sandea, joka oli yksi kasvissyöjistä. Olin itsekin ollut kasvissyöjä ennen tähän työhön ryhtymistä, mutta olin nopeasti huomannut, että vaikka bändi saikin toivoa erikoisempia ruokavalioita, crew oli usein tilanteessa, jossa valinta piti tehdä syömisen tai nälän välillä. Söin siis mitä kulloinkin tarjottiin.

Koska tiesin, että seuraavat kaksi päivää tulisivat olemaan tiukkoja, päätin lähteä illallisen jälkeen takaisin hotellille. Bändi lähti tutustumaan vanhaan kaupunkiin ja naukkaamaan muutaman oluen. Olin iloinen heidän puolestaan, ja vaikka tämä olikin ensimmäinen vierailuni Zagrebissa, jätin vanhassa kaupungissa vierailemisen seuraavaan kertaan.



Perjantai 30.5.2018 Zagreb Metal Fest, Kroatia

KÄVIMME crew'n kanssa aamulla keikkapaikalla tekemässä soundcheckin. Bändi nukkui hotellilla edellisen illan jäljiltä, mikä heille suotakoon. Amorphis oli festivaalin pääesiintyjä, joten checkkiaikamme oli kello 10 aamulla. Keikka olisi vasta kello yhdeltä seuraavana yönä.

Puhuin promoottorin edustajan kanssa keikkapaikalla ja kyselin keikkapalkkiomme tilannetta. Ilmoitin selvästi mutta ystävällisesti, että toivoin saavamme rahat hotellillemme ja että bändi tulisi keikkapaikalle vasta, kun olisimme kuitanneet palkkiomme. Edustajan mukaan tämä ei olisi ongelma, ja hän lupasi hoitaa asian. Palasimme crew'n kanssa majapaikalle ja menin huoneeseeni lepäämään.

Muutaman tunnin nokkaunien jälkeen katsoin puhelintani. Ei viestejä, ei puheluita. Laitoin promoottorin edustajalle tekstiviestin ja kysyin, mikä oli tilanne keikkapalkkion suhteen. Ei vastausta.

Bändin jäsenet kävivät vuorotellen kyselemässä ovellani, milloin lähtisimme keikkapaikalle. Heille oli sovittu "meet and greet" kello 23, joten keikkapaikalle tulisi lähteä viimeistään kello 22. Tunnit kuluivat, eikä promoottorista tai hänen edustajastaan kuulunut mitään.

Tiesin entuudestaan, että kun keikka lähenee, keikka-adrenaliinin valtaamaa muusikkoa on vaikea pysäyttää. Jos menisimme keikkapaikalle, olisimme paikallisten järjestäjien paineen alla. Bändit eivät koskaan halua pettää fanejaan, joten näin meidän jo lipuvan tilanteeseen, jossa bändi olisi lavalla, mutta keikkapalkkio edelleen saamatta. Manageri Markkasen minulle antamat ohjeet olivat selkeät, joten noudatin niitä ja pysyimme tiiviisti hotellilla.

Pitkän viestinvaihdon jälkeen promoottorin edustaja sanoi tulevansa hotellille. Menin häntä aulaan vastaan ja sain kirjekuoren käteeni. Hän sanoi odottavansa meitä ulkona auton kanssa. Kerroin laskevani rahat ja hakevani bändin. Hain ensitöikseni basisti Niclas Etelävuoren, sillä hän oli tottunut puljaamaan eri maiden valuuttojen kanssa, koska hän vastasi bändin oheismyynnistä. Menimme huoneeseeni ja kävimme ison nipun seteleitä yölampun alla läpi. Vakuutuimme setelien aitoudesta, joten pyysin Niclasta keräämään bändin kasaan ja lähtövalmiuteen. Kello oli tässä vaiheessa jo kymmenen illalla. Olin ottanut kotoani mukaan paidan alle sidottavan rahavyön, johon laitoin rahat siististi nipussa ja lajiteltuna. Laitoin vetoketjun varmasti kiinni ja vyön tiiviisti kehoani vasten kaikkien paitojen alle, ja lähdimme matkaan.



ITSE KEIKKA oli perinteinen liian monen bändin metallifestivaali, jonka kulussa ei ollut mitään poikkeuksellista. Meitä ennen esiintyi Sodom, joka oli meille kaikille tuttu 80-luvulta. Kuulimme heidän soittonsa vähän liiankin hyvin, sillä takahuone oli avoin parvi, josta oli näkö- ja kuuloyhteys lavalle. Melu oli infernaalinen, eikä rauhoittumisesta ennen keikkaa ollut tietoakaan.

Amorphiksella oli vankka kannatus Kroatiassa ja keikka meni loistavasti. Kun keikkapaikka oli vihdoin rauhoittunut, jäimme hetkeksi hengaamaan bäkkärin parvelle. Kuulimme sivukorvalla, että Serbian festivaalin ensimmäinen päivä oli mennyt lipunmyynnin osalta huonosti ja että promoottorilla ei välttämättä olisi varaa maksaa keikkapalkkioita kaikille bändeille. Osa Kroatiassa esiintyneistä bändeistä oli myös buukattu Serbian festivaaleille, kuten esimerkiksi maanmiehemme Finntroll. Tämä nosti entisestään odotuskertoimia Serbian festivaalin suhteen, sillä se oli näistä kahdesta alun perinkin se arveluttavampi.

Lauantai 31.5.2008 Legacy Festival, Ušće, Belgrad, Serbia

KERÄÄNNYIMME aavehotellin pihalle kello 8.30 odottamaan meille varattua 50-paikkaista turistibussia. Samaan bussiin tulivat myös edellisenä iltana esiintyneet Unleashed ja Belphegor. Näin hotellin nurmikolla muutaman Finntrollin jäsenen umpipäissään. Heidän managementtinsä oli soittanut heille aamulla ja kertonut, ettei Serbiaan kannattanut lähteä, sillä he eivät tulisi saamaan keikkapalkkiotaan. Muusikoilla oli vapaapäivä, ja he ottivat siitä ilon irti heti aamusta.

Me sen sijaan lähdimme matkaan, sillä meillä oli tämän reissun keikkapalkkiot tiiviisti paitani alla. Festivaalin muita bändejä olivat muun muassa Testament ja Obituary, joten toivoin, että festivaalin puitteet olisivat säädylliset. Edessämme oli 368 kilometrin matka Zagrebista Belgradiin.

BUSSIKUSKIMME oli tylyn näköinen kaveri. Tuo arpinaamainen ja ikääntynyt, valkopaitainen ja pellavahousuinen kaljuuntuva karju ei puhunut sanaakaan koko matkan aikana. Ei englantia, ei krotiaa, ei serbiaa, ei mitään. Ulkonäöstä päätellen hän oli kokenut kovia elämässään, joskin hän oli sen verran vaikuttava, että hän varmasti saisi meidät turvallisesti perille asti.

Kroatialaisessa turistibussissa oli kaikille tilaa, vaikka ei siellä selkää oikaistukaan. Reitti oli karun näköinen, mutta kiehtova. Tie kiemurteli kuivassa vuoristossa, joka oli pullollaan sodan runtelemia rakennuksia. Auton iskunvaimentimet olivat kovilla kuoppaisilla teillä, jotka näyttivät tykin ammusten raatelemilta. Kasvillisuus oli olematonta, ja sodan kaiun pystyi tuntemaan bussin lasien läpi.



SAAVUIMME perille Belgradiin jokseenkin aikataulussa. Kuskimme jätti meidät hotellin eteen. Holiday Inn Belgrade oli pramea – ainakin jos sitä vertasi edellisen illan Zagrebin autiomajataloon. Lähellä olisi ollut mielenkiintoisia nähtävyyksiä, mutta ne eivät olleet nyt päällimmäisinä mielessä. Kun astelin hotellin pääovista sisään, minulla oli kutina, että poistuisin sieltä vasta seuraavana aamuna.

Ilmoitin ryhmämme saapuneeksi ja sain kuulla, ettei paikallinen promoottori ollut maksanut huoneitamme. Keikkasopimukseemme kuului lentojen lisäksi majoitus, kuljetukset ja ruokailut, joten kyseessä oli pienimuotoinen dilemma. Meille oli myös luvattu paikallinen ”host”, joka hoitaisi asioitamme. Hänestä ei ollut tietoakaan.

Hotellin vastaanottovirkailija esitteli minulle paikan johtajan, joka pyysi minut keskustelemaan hotellin aulan rauhallisimpaan nurkkaan. Tämä miellyttävän oloinen ja tyylikäs rouva olisi lähin ja ainoa järkevä kontaktimme keikkapaikalla. Hän pahoitteli tilannetta ja kertoi, että promoottori ei ollut maksanut huoneita eikä myöskään paikallisen valo- ja äänifirman laskua. He olivat sulkeneet laitteensa, ja festivaalille varatussa salissa ei tapahtunut tällä hetkellä mitään. Aikataulu oli tunteja myöhässä eikä jatkosta ollut tietoa. Homma oli niin sanotusti jäissä.

Kysyin hotellin johtajalta, missä promoottori on. Hän osoitti minulle nuorta miestä, joka säntäili hotellin aulassa paikasta toiseen. Hän oli selkeästi innokas, mutta promoottoriksi ilmeisen kokematon. Sain hänet hetkeksi pihteihini ja teroitin, että hotellihuoneet kuuluivat sopimukseemme. Hän sanoi maksavansa hotellihuoneemme illalla, kun hän olisi saanut rahaa lipputuloista. En voinut muuta kuin luottaa häneen.

Olimme pattitilanteessa. Olimme paikan päällä, paluulentomme oli vasta seuraavana päivänä, ja jos tästä nyt jotenkin saisi keikan aikaiseksi, meidän täytyisi yöpyä jossain. Emme voineet muuta kuin ottaa ja maksaa huoneet omalla riskillä ja käyttää takuuna Amorphiksen luottokorttia. Saimme normaalihinnoista reilusti alennusta, minkä otimme kiitollisina ja väsyneinä vastaan.



BÄNDI LÄHTI LEPÄÄMÄÄN huoneisiinsa. Itse heitin pikaisesti laukkuni huoneeseeni ja lähdin yhdessä miksaaja Sami Koiviston ja rumputeknikko Jari Niirasen kanssa ihmettelemään keikkapaikkaa ja sitä, mitä siellä tapahtuisi. Vaikka järjestelyt olivat pahasti rempallaan, konsepti oli jotenkin mielenkiintoinen. Keikkapaikkana oli hotellin 2 500 neliön siisti Convention Centre -alue. Hotellihuoneet toimivat takahuoneina, ja keikalle pääsi kätevästi hissillä suoraan huoneesta.

Ilmeisesti joku oli saanut maksettua jollekin jotain, sillä ensimmäinen paikallinen bändi aloitti keikkansa juuri kun astuimme sisään hotellin juhlasaliin. Aikataulu oli täysin metsässä, ja minua ihmetytti tuolloin (ja ihmetyttää edelleenkin) paikallisten logiikka, jolla alkupään myöhästymiset vieritetään pääesiintyjien kontolle. Pääesiintyjällä on yleensä sopimuksessaan maininta, että he esiintyvät sovittuna ajankohtana edellisten bändien mahdollisista myöhästymisistä huolimatta.

Siinä missä festivaalin aikataulu oli vitsi, sitä oli myös paikallinen backline. Paikalla oli yksi rumpusetti, jota kaikki bändit käyttivät. Toisin sanoen kun edellinen bändi lopetti, bassaripedaali ja symbaalit vaihdettiin, ja setti ruuvattiin uutta rumpalia varten. Rumputeknikko Niirasen ilme oli näkemisen arvoinen. Niin oli varmasti minunkin, sillä koko vahvistinkattaus oli niin ikään jo valmiiksi lavalla.

Kurkin lavan sivusta, mitä kaikkea olisi tarjolla, ja näin lavalla muutamia Marshallin vahvistimia, joihin pääsisin kytkemään pedaalilautamme vasta minuutteja ennen keikkaa.

Normaalisti Amorphiksella oli käytössään täysin oma vuokrabackline, jonka pystyin optimoimaan ja säätämään kohdilleen muistiinpanojeni, korvien ja soittotuntuman perusteella. Nyt paikalliset serbialaiset metallibändit luukuttivat samoilla vahvistimilla, joita minä tulisin tarjoamaan Esalle ja Koipparille myöhemmin illalla.



TAPASIMME AULASSA käärmeissään sadattelevan amerikkalaismiehen, joka paljastui Testamentin kiertuemanageriksi. He eivät olleet saaneet keikkapalkkiotaan, ja mies oli silminnähden raivona. Mietin mielessäni Jounin minulle pitämää briiffiä ja olin vaitonaisena tyytyväinen, että meillä oli keikkapalkkio jo paitani alla jemmassa. Näin, kun Testamentin kiertuemanageri puhui promoottorin kanssa. Hän yritti pysyä rauhallisena, mutta pinnan alla kiehui selvästi. Olimme aikataulun suhteen Testamentin kanssa samassa veneessä. Amorphiksen soittoaika oli alkuperäisen aikataulun mukaan kello 22.00, minkä jälkeen Testament esiintyisi illan viimeisenä bändinä kello 00.00. Koska Amorphis oli toinen illan pääesiintyjistä, meillä molemmilla oli sananvaltaa illan kulun suhteen ja yritimme auttaa toisiamme parhaamme mukaan.

Aikataulu venyi ja venyi. Suunniteltu ohjelma oli jo noin kolme tuntia myöhässä. Paikalla ei ollut ketään, joka olisi tunnustautunut lavamanageriksi, joten kukaan ei pitänyt huolta päivän aikataulusta. Paikalliset bändit soittivat sen minkä soittivat, ja jo ensimmäinen bändi oli lavalla pidempään kuin heille oli aikataulussa varattu.

Nyt näytti siltä, että Testament aloittaisi keikkansa noin neljältä aamulla. Bändin kiertuemanageri ilmoitti minulle, että Testamentin piti lopettaa tiettyyn aikaan mennessä, jotta he ehtisivät lennolle ja seuraavalle keikalle, joka oli sattumalta Suomessa Tuska-festivaaleilla. Kun ynnäsin aikatauluja yhteen, näytti siltä, että oma keikkamme typistyisi vartin mittaiseksi.

Järjestelyt olivat täysin rempallaan eikä kukaan tulisi puolustamaan oikeuksiamme. Jos halusin kiriä menetettyä aikaa umpeen, minun tulisi tehdä se itse. Hoputimme yhdessä Testamentin kitarateknikon kanssa bändien välisiä vaihtoja parhaamme mukaan ja yritimme typistää settien pituuksia lyhyemmäksi. Teimme kaikkemme, jotta bändit aloittaisivat nopeasti ja tulisivat ajoissa pois lavalta. Otin pahemman kerran verbaalisesti yhteen jonkun paikallisen hahmon kanssa, joka ei pitänyt hoputtelustamme.

Testamentin crew hyödynsi amerikkalaisen pääesiintyjän statustaan ja sai typistettyä muutaman paikallisen bändin soittoaikoja sekä tiukennettua vaihtoaikoja lyhyemmäksi. Lopulta oma vuoromme koitti.



SAIN TESTAMENTIN KITARATEKNIKOSTA itselleni apukäden, sillä paikallinen työvoima oli aivan liian nuorta, osittain kateissa, ehkä humalassakin ja lisäksi kielitaidotonta. Kasasimme yhdessä Marshall-stäkit molemmille puolille lavaa, siirsimme Ampegin rantasaunan toiselle puolelle lavaa ja ronttasimme ylimääräiset kaapit lavan sivuun. Sain kaiken kytkettyä ja signaalin läpi joka soittimella. Jari oli helisemässä Jan Rechbergerin rumpujen suhteen. Rumpujen kalvot olivat aivan loppuun hakattuja, mutta nyt täytyi vain painaa päälle – bändi lavalle ja keikka käyntiin. Amorphis oli typistänyt keikkasetistään muutaman biisin pois ja soitti lopulta vajaan tunnin niin, että Testamentkin ehtisi vielä soittaa.

Roudasin keikan jälkeen omat kamamme pois lavalta, ja autoimme vuorostamme Testamentin crewiä niin, että he saivat kaiken valmiiksi omaa keikkaansa varten. Kun he aloittivat keikkansa, pakkasin soittimet, langattomat ja pedaalilaudat siistiin nippuun lavan taakse. Lysähdin alas maahan ja hengähdin ensimmäistä kertaa tuon päivän aikana.

VEDIN HETKEN HAPPEA, ja lähdimme hengaamaan crew'n ja Amorphiksen soittajien kanssa yleisön puolelle katsomaan Testamentin keikkaa. Oma sukupolvemme diggasi bändiä, sillä se oli olennainen osa nuoruuttamme ja 80-luvun metalliskeneä. Keikka piristi meitä, sillä Testament oli tuona iltana loistavassa iskussa. Minulla oli kuitenkin vielä setvittävää paikallisen promoottorin kanssa. Keikan loppupuolella vinkkasin Jarille merkin ja lähdimme etsimään promoottoria, sillä halusin varmistua, että tämä todella maksaisi hotellikulumme.

Näimme promoottorin viilettävän aulassa, ja kun huikkasin hänen peräänsä, hän lähti juoksemaan meitä karkuun. Lähdimme Jarin kanssa juosten perään, mutta mies oli nopea liikkeissään eikä häntä näkynyt missään. Parkkeerasimme aulabaariin, joka oli ainoa väylä keikkapaikan ja hotellihuoneiden välissä. Tiesimme, että kaverin oli tultava siitä läpi jossain vaiheessa.

PUHELINKOPISTA kuului raivoisaa kiroamista. Testamentin esiintyessä heidän kiertuemanagerinsa puhui puhelimessa ja sadatteli, ettei heidän lentojaan ollut maksettu, ja jos niitä ei hoidettaisi tunnin sisällä, ne pitäisi perua ja he voisivat missata seuraavan, heille tärkeän Tuska-festivaalin keikan. Hän kirosi kroatialaisen promoottorin alimpaan helvettiin ja sanoi kertovansa kaikille yhteistyökumppaneilleen, ettei tämän kaverin kanssa kannattanut tehdä mitään yhteistyötä.

Promoottoria ei näkynyt missään. Lopulta näin hänet toisella puolella aulaa, ja piiritimme hänet vaivihkaa Jarin kanssa. Käytin nyt pituuteni (193,5 cm, toim. huom.) tuomaa auktoriteettia ja istutin promoottorin pöydän ääreen. Vedimme Jarin kanssa kuulustelun "good cop, bad cop" -taktiikalla ja saimme hänet lopulta puhumaan.

Alun selittelyn jälkeen hän kertoi meille murtuneena olevansa täysin rahaton, ja että liput eivät olleet myyneet tarpeeksi ja sitä ja tätä. Hän vannoi maksavansa huoneemme huomenna, mikä tuntui tietysti täysin katteettomalta lupaukselta. En tyytynyt tähän. Promoottorilla oli kädessään tärkeän näköinen paperinippu, jonka riuhtaisin häneltä nopealla liikkeellä. Pidin papereita kädessäni ja sanoin, etten antaisi niitä takaisin ennen kuin huoneemme oli maksettu.

Promoottoriparan ilmeestä näki, että hän oli kauhuissaan. Papereissa olivat kuulemma hänen koko illan paitamyyntinsä laskelmat ja hän kuolisi, jos hän ei saisi niitä takaisin. Pysyin kovana ja panttasin paperinivaskaa ja pyysin häntä maksamaan huoneemme samoin tein.

Seurasimme häntä yhdessä Jarin kanssa hotellin vastaanottotiskille ja varmistimme, ettei promoottori pääsisi livahtamaan. Hän antoi luottokorttinsa vastaanottovirkailijalle, joka veloitti siltä huoneemme. Olin nyt vakuuttunut siitä, että huoneemme oli maksettu. Kiitin häntä ja annoin muovikantisen paperinivaskan takaisin. Tosiasiassa minun kävi häntä sääliksi.

Promoottori oli selkeästi itsekin nuori metallidiggari, joka oli halunnut järjestää hevikisat, mutta ilman tarvittavaa kokemusta. Budjetti oli sakannut pahemman kerran, ja tämän illan jälkeen oli selvää, ettei tämä kaveri tulisi enää koskaan järjestämään mitään. Jari totesi lakonisesti, että luultavasti promoottori löydettäisiin ensi viikolla joen pohjasta. Karmea ajatus, mutta muistaen missä maassa olimme, se ei valitettavasti ollut kovin kaukana mahdollisesta totuudesta.



TESTAMENTIN KEIKKA loppui, ja bändin aikataulu oli todella hektinen. Yhtyeen crew'ta juoksenteli joka puolella, sillä heillä oli tulenpalava kiire koneeseen. Autoimme heitä Jarin kanssa parhaamme mukaan. Kello oli tässä kohtaa jo todella paljon. Kuulin ennen heidän hyppäämistään shuttleihin, että he olivat joutuneet buukkaamaan itselleen uudet lennot ja etteivät he olleet edelleenkään saaneet keikkapalkkiotaan.

Sunnuntai 1.6.2008 Travel Day

PALUUBUSSI KROATIAAN lähti seitsemältä aamulla. Siis olisi lähtenyt, jos kaikkien bändien jäsenet olisivat olleet ajoissa paikalla. Oma ryhmämme oli kasassa, mutta odotimme Belphegorin jäseniä, jotka tulivat yksitellen paikalle kuka missäkin kunnossa. Annoin Jarin vahtia bussin päälukua ja kävin vielä kerran hotellin aulassa varmistamassa, että huoneemme oli maksettu ja että kaikki oli hyvin. Näytti siltä, että selviäisimme tästä reissusta puhtain paperein, sillä meillä oli molemmat keikkapalkkiot hanskassa, hotellit maksettuina sopimuksen mukaan ja lentoliput hallussamme. Vielä pitäisi vain päästä vajaan 400 kilometrin matka Serbiasta Kroatiaan Zagrebin lentokentälle.

Kuski oli sama yrmy kuin tulomatkallakin. Paluumatka oli uuvuttavan pitkä. Stressikerroin laski vähitellen ja kroppa alkoi uupua, kun endorfiini ja adrenaliini eivät olleet enää auttamassa. Eniten harmia tuotti bussin takaosassa päiväkännissä mesoava black metal -bändi, jolla oli edelleen eilisillan suttuiset corpsepaintit naamassa. Mukanaan heillä oli vuohenkallo ja muuta bläkkis-rekvisiittaa. Ei pelottanut eikä naurattanut, vaan lähinnä vitutti. Koitin saada nukuttua aaltoilevien vuorimaisemien lipuessa ohitseni.

Bussi jätti meidät lentokentälle, ja sain jopa kuskiltamme hyvästiksi pienen moikkaukselta näyttäneen eleen. Paluulentomme oli Münchenin kautta kello 16.50, ja olisimme lopulta perillä Helsingissä vähän ennen puoltayötä.



ALOITIMME Zagrebin kentällä lähtöselvityksen. Alku sujui hyvin, vaikka pyylevä ja tiukkaan jakkupukuun sonnustautunut virkailija ei puhunutkaan sanaakaan englantia. Täällä paidoilla lahjominen ja flirttailu ei paljon auttanut. Kun kaikki tavaramme oli punnittu ja merkitty, hän otti pöydältään A4-kokoisen paperin, taittoi sen keskeltä kahtia ja kirjoitti paperille summan 1000 €. Tämä olisi ilmeisesti ylipainomaksumme. Kysyin ja koitin saada elekielellä selville, mistä tämä summa muodostui, mutta rouva oli täysin ilmeetön. En saanut minkäännäköistä selvitystä siitä, mistä ylipainomaksumme muodostui. Aina, kun yritin sanoa jotain, hän osoitti kynällänsä paperiin kirjoittamaansa summaa. Summan tasaisuus epäilytti minua eniten, sillä vaikka laukkujamme laskisi miten, oli vaikea nähdä, että niistä kertyisi noin paljon ylipainomaksua. Rouva oli nyt kuitenkin päättänyt, että tämä lysti maksaisi tonnin.

Sande oli raivoissaan ja kaivoi kiroillen taas bändin luottokortin esiin. Eniten paheksuvia katseita Sandelta sai Esan ”mummo” eli kasaamani pedaalilauta. Tämä tuntui olevan Sanden mielestä symboli painavalle backlinellemme, vaikka mukana oli toki paljon muitakin laitteita. Katsoimme Esan kanssa toisiamme. En olisi silti tehnyt mitään toisin.

Bändi oli urallaan matkalla eteenpäin eikä sinne päästäisi repimällä pedaaleja muovipusseihin. Suuri osa bändin keikoista tehtiin edelleen Keski-Euroopan-kiertueilla tai Suomessa, joten positiivista kehitystä ei mielestäni kannattanut rikkoa yhden lentokeikan takia – puhumattakaan laitteiston jatkuvasta kasaamisesta ja purkamisesta. Lisäksi edellisen illan kauhukeikasta ei olisi tullut sitäkään vähää, jos olisin joutunut kasaamaan irtopurkkeja lavan eteen ja etsimään niille virtoja. Tämä meni nyt näin.

Mielestäni Balkanin-matka jäi kuitenkin kokonaisuutena plussan puolelle. Bändi sai tehtyä keikkansa, fanit olivat tyytyväisiä ja sain kotiutettua rahat Jounille, joka oli panokseeni tyytyväinen.

NOIN VIIKON kuluttua reissusta, pölyn jo laskeuduttua, inboxissani oli sähköpostiketju. Jounin Kroatian promoottorilta saamien tietojen mukaan Serbian pankki oli jäädyttänyt promoottorin luottokortin. Holiday Inn Belgrade oli veloittanut meiltä hotellihuoneemme, ja mukana oli ruutukaappaus hotellin lähettämästä kuitista. Balkan veti kuitenkin lopulta pidemmän korren.

27.4.2020 Kimmo Aroluoma (Kuva: Mika Jussila)
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitarateknikko, joka on keikkaillut vuosien saatossa mm. HIMin, Amorphiksen, Michael Monroen, Ismo Alangon, Von Hertzen Brothersin ja The Rasmuksen kanssa. Nykyään hän suunnittelee pedaalilautoja ja pyörittää omaa putiikkiansa Helsingissä.



Toimitukset Suomeen

Lähetys saman päivän aikana